Tämä on tragedia. Viime vuonna niitä oli niin paljon. Miksi näin? Mihin meni mustikka?

Ei vaan, oikeesti mää oon löytäny pari mestaa.

Hyvä että mentiin. Minä olisin sietänyt vielä enemmänkin provoa, mutta pääasia, että joku ajatus tulee päähän, ja kyllä tuosta ohjauksesta tulee. Ensimmäinen mielikuva oli, että tässä yksilöroolisuoritukset eivät oleellisimpia, ja onhan niitä aiemmin kuvattukin – itse asiassa jotkin yksilökohtaukset tuntuivat jollain tapaa oudoilta ja irrallisilta (ja nyt mietin, mitä tulkintani tarkoittaa) – vaan tärkeintä on hämmentävä kokonaisuus, johon yksilöt vasta asemoituvat. Esityksen ensimmäisen puolen hypetys ja ördäys Suomi- ja suomalaisuuskultin ympärillä ja väliajan jälkeen yleisölle suoraan esitetty vaatimus päivityksestä. Päivitä Tuntematon, päivitä ”sisällissota”, päivitä itsesi. Kenen on Suomi? Mikä on Suomi?

Nationalismi on outo kultti. Esityksen lopun kohutuista ampumisista tulee mieleen kysymys roolituksesta (ketkä ovat suomalaisia, ketkä ja mitkä asiat nousevat määritteleviksi). Roolitus kertoo jonkinlaisesta yleisestä konsensuksesta siitä, mikä muodostaa kokonaisuuden (”Suomen”). Konsensus samalla minimoi myös yksilön merkityksen, josta tulee vain joku tavallinen kansalainen (myös yleisö ammutaan), mutta vaikeuttaa ylipäätään koko asetelman kyseenalaistamista.

**

Noin muuten: ihana kevät. Olen käväisemässä kotona, kissa tuoksuu tutulta ja sitä voi rutistella, ja äidin kasvihuoneessa ja kasvimaalla on versoamassa kaikkea mahdollista paprikoista ja viinirypäleistä basilikaan ja porkkanoihin. Viimeinen opiskelukuu tullee olemaan kiireinen yllättävän muutonkin vuoksi, mutta olo on vain hyvä. Vain hyvä.

Isossa mainospaperissa, joka on täynnä meikkituotteiden, urheilullisten ja hehkeiden naisten, ruoan ja rahan (pääpalkinto 100 000, 00€!) kuvia, lukee isolla useaan kertaan minun nimeni. Näin se tulee läpi vaikka mistä postilaatikosta, vaikka minä EN halua kenenkään naistenlehden toimittajan ohjeita siitä, mikä on muotia juuri nyt, ENKÄ poimia ammattilaisten ohjeita ja ideoita iholle, vartalolle, hiuksille tai meikkaukseen… Olen mieluummin ruma.

“Mistä kasvissyöjä saa proteiinia? - Ei me saadakaan. :(”

Ei vaan, heh heh, se on jotenkin hauskaa, miten yleistä on ostajan houkutteleminen vetoamalla tosi huonosti vielä mielikuvaan siitä, että minulla olisi jotain merkitystä. Oikeasti asiakkaalla ei ole minkäänlaista merkitystä, ainoastaan rahalla, ja sen kautta sillä ostajan roolilla, joka minulle annetaan. Jota en ole halunnut, mutta joka minulle silti annetaan.

Niin ja lopetan kyllä tuon kasvissyönnistä ja -syöjistä puhumisen jo piakkoin. Ehkä. Olen ollut vähän ahdistunut siitä, että kasvissyöntiä tai mitä tahansa vaihtoehtoista ja “kriittistä” elämäntapaa tuputetaan jonakin pakettiratkaisuna. (Ja siksi vaikka vegaanisen ohjeen kirjoittaminen täällä tuntuu pakottavalta sekä ulos- että sisäänpäin.) Se ei poikkea perusteiltaan mitenkään siitä, että ihmisen on muututtava joksikin selkeästi käsitettäväksi kokonaisuudeksi, jolla voi määritellä itsensä ja sitten lakata kysymästä perusteita tai kritiikkiä, sulkea kaikki muu silmistään, ja pahimmillaan siis tehdä kasvissyönnistäkin (tai vastaavasta) asia, joka määrittää omaa itseä enemmän kuin itse enää. Epäonnistuminen tai poikkeaminen, tai pahinta vielä: lopettaminen, tarkoittaisi identiteetin särkymistä, koska identiteetti olisi muokattu erilaisten rajojen ja kieltojen kautta.

“Individuals define themselves now only as things, statistical elements, successes or failures. Their criterion is self-preservation, succesful or unsuccesful adaptation to the objectivity of their function and the schemata assigned to it.” (Horkheimer ja Adorno. Laitettiin ny.)

Sama juttu ekologisen kritiikin kanssa. Jee jee ihmiset kierrättää, jne., mutta se ei automaattisesti tee itse teosta lainkaan kriittistä, mikä voi muuttua vähitellen ongelmaksi. Tai itse asiassa se on varmasti suuri osa luonnonsuojelun ja ilmastonmuutoksen torjumisen ongelmaa. Kiellot ja normit (joita, tiettyjä sellaisia, minun mielestäni on liian vähän - tästä voisi joskus kirjoittaa ja tarkentaa) muuttuvat yksinkertaisiksi toimintamalleiksi, oikeudenmukaisiksi laeiksi, joiden sisäpuolella oleminen tarkoittaa “ekologisuutta”. Ja tarkoitus ei ole kääntyä vaikkapa kasvissyöjiä tai muita vastaan, jotka pitävät kiinni elämäntavasta, todellakaan. Tämä identiteettikysymys on vain hankala. Millä tavalla meistä tulee sitä, mitä haluamme olla ja mitä olemme? On kiinnostavaa ja vaikeaa se, miten tällaisista asioista pitäisi puhua. Minä en halua tarjota kenellekään, enkä halua että kukaan tarjoaa minulle, niin yksinkertaisia tapoja olla hyvä ihminen, kuin vaikkapa naistenlehdet, jotka tulevat postiluukusta.

Ville nakitti. Kuva heijastaa.

1. nimi/nimi
2. kumpi käsi
3. suosikkikirjaimet kirjoittaa
4. inhokkikirjaimet kirjoittaa
5. kirjoita: “The quick brown fox jumps over the lazy dog”
6. tag

Minulla muuten oli joskus yläasteella pakkomielle ihmisten käsialoihin. Ajattelin, että se kertoo jotain ihmisestä. Sitten jossain vaiheessa tajusin, ettei se kerro yhtään mitään.

Edit. Jotta ei tule epäselvyyksiä, en tee taaskaan jotain universaaliväitteitä. En tarkoita vaikkapa vakavia mielenterveydenhäiriöitä, joihin tarvitaan vakavaa hoitoa. Puhun kapitalismissa elävästä ihmisestä, joka joutuu kuvittelemaan olevansa erillisenä yksikkönä jotain, ja vieläpä jotain erikoislaatuista.

Viikonlopun keskustelut ja minä-identiteetistä lukeminen, omat ihmissuhdemokailut ja -ongelmat ja toisaalta mahtavat kokemukset ihmisten välisestä kommunikaatiosta ovat vähän… sekoitelleet pakkaa taas. Aloin jo aamupäivällä kirjoittaa päivitystä yksinäisyyden merkityksestä ja itsensä kuuntelemisen ja ymmärtämisen käsittämättömän vaikeasta taidosta, mutta sitten koin huonoa omaatuntoa, että päivitin sitä tänne enkä kirjoittanut puoli vuotta roikkunutta (ja sitä mukaa hirveisiin mittoihin kasvanutta) esseetä ja hanki opintopisteitä. Kirjoituksen pointti oli kuitenkin kai suurin piirtein siinä, että on ehkä olemassa jonkinlaisia spatiaalisia ja temporaalisia määriä, jotka määrittävät tai mahdollistavat ihmisen tasapainoa, kehitystä ja jotainjotain.

Eli oikeasti tarkoitan tismalleen tätä: on saatava olla yksin. On opittava kuuntelemaan itseään ja on opittava tunnistamaan omia tunteitaan. Lastentarhassa hankala juttu on mm. se, että kun lapsi astuu ovesta tarhaan, alkaa heti toiminta. Lapsi joutuu jatkuvasti tekemään jotain. Ei ole vapaata, yksinäistä tilaa, eikä yksinäistä paikkaa, jossa olla itsekseen. Pitää leikkiä. Pitää olla seurassa. Mutta toisaalta aikuiset tekevät ihan samaa. Itse tajusin joitain aikoja sitten, että minun arkeani on pitkään kuvastanut se, etten ole oikeastaan koskaan yksin ja tekemättä mitään. Nuorempana saattoi vain istua tuntikausia piirtämässä jotain kuvaa ihan muuten vain. Ihan muuten vain. Ja se on tuntunut hyvältä. On tuntunut hyvältä sulkea huoneen ovi ja kadota johonkin miellyttävään, omaan, jakamattomaan. Olla olematta mitään.

Tietenkin se indikoi jostain. En usko, että olen ainoa ihminen, joka kaipaa ja tarvitsee suunnattomia määriä yksinoloa ja ei-tekemistä ja “ei-tuloksellisuutta” (siis jotain hyvin omaehtoista) vastapainoksi sille, että ylipäätään löytää mielekkyyttä siitä, että toisena hetkenä tekee jotain “tulokseen pyrkivää”. Tämä liittyy myös ajan pilkkomiseen osiksi, jota on paljon harrastettava. Koska aika on rahaa ja raha on tuloksia ja tulokset ovat itseilmaisua ja niin edespäin, on jokainen minuutti täytettävä merkityksellisesti ja tehokkaasti. Tunnistan itseni täydellisesti tästä. Eikä sinänsä toiminnassa ja aktivaatiossa ja suunnittelussa ole minun mielestäni mitään pahaa - harvassa asiassa, jos missään, mielestäni on - mutta ongelma on rajojen vetämisessä ja sen huomaamisessa, missä vaiheessa ei enää osaakaan kuunnella ja pysähtyä. Tarkoitus ei ole myöskään sanoa tässä tietenkään, että “rauhoitu aina välillä, niin sitten jaksat paremmin painaa tulosta”, vaikka kyllä asia tietysti silläkin tapaa on. Suurin ongelma on se, että jatkuvan toiminnan ja kiihdykkeiden ja pakotteiden ja keskustelujen keskeltä ei enää tunnista eikä hahmota itseään. Lapsen on saatava hitaasti, ajan kanssa ja yksinäisyydessä tunnistaa omat tunteensa (”olenko surullinen? miksi?”), mutta niin on aikuisenkin.

Ajan pilkkominen tunneiksi ja minuuteiksi ja sekunneiksi on kyllä sinänsä kiinnostavaa. Se pohjaa ajatukseen, että jokainen minuutti on sisällöllisesti “sama”, eli vain määrällinen, yksinkertainen, toistuva tila, joita on tietty määrä elämässä. Hetket on täytettävä tarkasti. Tässä pilkkomisessa suoritetaan sellainen ylemmän tason abstraktio, joka tapahtuu monella muullakin elämän alueella: mitä ovat laihdutussivujen kalorilaskurit tai sykemittarit? Minun “vanhahkossa” kännykässäni on kalorilaskuri tietyille urheilulajeille. HÄH?

(Olen muuten itsekin vähän perverssillä tavalla kiinnostunut aina tällaisista. Ei, en harrasta laihduttamista, enkä osaa käyttää kännykkäni kalorilaskuria, mutta minulla kerran oli sykemittari useita vuosia sitten ja se oli aika hauskaa. Kunnes kahden käyttökerran jälkeen kyllästyin siihen. Se oli joku lahja, jonka taisin luovuttaa vain pois.)

Sitten analogia! Villellä, siis kämppiksellä on paita, jossa lukee edessä “is not the same”. Se paita pistää aina hiljaiseksi. Is not the same. Mikä ei ole? Mikä ei ole sama? No niin, minä siis kehitin tänään puolukkapiirakan. Ville oli samaan aikaan ostanut kaupasta euron kääretortun, jossa oli seitsemää eri lisäainetta. Sellaisen muovikelmuissa olevan pökäleen, jossa ei ole suurin piirtein mitään luonnollista ainetta, vaan jonka maku on tuotettu lähestulkoon täydellisen synteettisesti. (Syntsapopin ystävänä tämä ilmaus ei muuten voi olla ainoastaan vihoitteleva!) Maistoin sitä torttua. Jäi vähän inhottavasti kitalakeen eikä se järin herkullistakaan ollut. Mutta pointti siinäkin tortussa on. Se kertoo lopulta aika paljon. Jopa maut on mahdollista yhdenmukaistaa ja totuttaa. Makuaistin kehitys ei ole käsittääkseni jatkuvaa ja lineaarista, vaan siinä on joitain sykäyksiä. (”Jotain sykäyksiä?”) Jos syö pienestä asti täysin synteettistä ruokaa, on ilmiselvää, ettei nuorena muunlainen ruoka maistu oikein miltään. Ihan vain hyvin biologisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Mutta kuten Olli sanoi: “se on aika kummallista, että kääretortut ja voisarvet maistuvat samalta”. Tai siis on kummallista, että se EI ole kummallista. Ja se ei ole kummallista, koska on synteettistä. Siinä ei ole mitään omituista, erityistä eikä kiinnostavaa. On aivan sama, mitä se torttu pitää sisällään, paskaa tai sokeria, koska kaikki sen ainekset ovat samaa. Kaikki on mahdollista tuottaa yksinkertaisesti ja halvalla. Aivan sama, koska kaikki on aivan samaa. Vaikka Villen paita yrittääkin, hyvin hämmentävällä tavalla, olla eri mieltä.

Lopuksi, koska kerran mainostin piirasta (jonka ohjeet tosin ovat hyvin summittaiset, todennäköisesti sokeria enemmän):

1/2 dl öljyä
2 banaania
1 dl (soija)maitoa
~1/2 dl sokeria
1 tl vanilijasokeria
~1 rkl hunajaa
1/2 tl kardemummaa
1/2 tl inkivääriä
1/4 tl suolaa
~ 3 dl jauhoja (itse laitoin 1 dl kaurahiutaleita)
1,5 tl leivinjauhoja

Sekoita mössätyt banaanit öljyyn, lisää maito ja mausteet. Sekoita jauhot keskenään ja lisää joukkoon. Vuoraa vuoka esim. kaurahiutaleilla tai korppujauholla. Levitä taikina, levittämisessä ehkä (ainakin gluteenittomien jauhojen kanssa) auttaa lusikka/veitsi, jota kastaa veteen aina välillä. Uuni 200 asteeseen.

Päälle iso kasa PUOLUKOITA NAM NAM! Ja uuniin. Annoin olla ehkä 10 minuuttia, jonka jälkeen levitin puolukoiden päälle vielä soijamaitoseoksen: 1 dl (soija)maitoa + 1-2 rkl perunajauhoja + sokeria maun mukaan. Sitten takaisin uuniin, ja odotellaan.