·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Käytiin katsomassa Tuntematon. Tuntui aluksi oudolta, mennä nyt katsomaan jotain, josta puhuttiin joskus joulukuussa. Joulukuustahan on ikuisuus!

Hyvä että mentiin. Minä olisin sietänyt vielä enemmänkin provoa, mutta pääasia, että joku ajatus tulee päähän, ja kyllä tuosta ohjauksesta tulee. Ensimmäinen mielikuva oli, että tässä yksilöroolisuoritukset eivät oleellisimpia, ja onhan niitä aiemmin kuvattukin – itse asiassa jotkin yksilökohtaukset tuntuivat jollain tapaa oudoilta ja irrallisilta (ja nyt mietin, mitä tulkintani tarkoittaa) – vaan tärkeintä on hämmentävä kokonaisuus, johon yksilöt vasta asemoituvat. Esityksen ensimmäisen puolen hypetys ja ördäys Suomi- ja suomalaisuuskultin ympärillä ja väliajan jälkeen yleisölle suoraan esitetty vaatimus päivityksestä. Päivitä Tuntematon, päivitä ”sisällissota”, päivitä itsesi. Kenen on Suomi? Mikä on Suomi?

Nationalismi on outo kultti. Esityksen lopun kohutuista ampumisista tulee mieleen kysymys roolituksesta (ketkä ovat suomalaisia, ketkä ja mitkä asiat nousevat määritteleviksi). Roolitus kertoo jonkinlaisesta yleisestä konsensuksesta siitä, mikä muodostaa kokonaisuuden (”Suomen”). Konsensus samalla minimoi myös yksilön merkityksen, josta tulee vain joku tavallinen kansalainen (myös yleisö ammutaan), mutta vaikeuttaa ylipäätään koko asetelman kyseenalaistamista.

**

Noin muuten: ihana kevät. Olen käväisemässä kotona, kissa tuoksuu tutulta ja sitä voi rutistella, ja äidin kasvihuoneessa ja kasvimaalla on versoamassa kaikkea mahdollista paprikoista ja viinirypäleistä basilikaan ja porkkanoihin. Viimeinen opiskelukuu tullee olemaan kiireinen yllättävän muutonkin vuoksi, mutta olo on vain hyvä. Vain hyvä.

Tietotyö vapauttaa!

Niin siis eihän tämä nyt mikään maailmankaikkeuden isoin asia ole, mutta…

Isossa mainospaperissa, joka on täynnä meikkituotteiden, urheilullisten ja hehkeiden naisten, ruoan ja rahan (pääpalkinto 100 000, 00€!) kuvia, lukee isolla useaan kertaan minun nimeni. Näin se tulee läpi vaikka mistä postilaatikosta, vaikka minä EN halua kenenkään naistenlehden toimittajan ohjeita siitä, mikä on muotia juuri nyt, ENKÄ poimia ammattilaisten ohjeita ja ideoita iholle, vartalolle, hiuksille tai meikkaukseen… Olen mieluummin ruma.

“Mistä kasvissyöjä saa proteiinia? - Ei me saadakaan. :(”

Ei vaan, heh heh, se on jotenkin hauskaa, miten yleistä on ostajan houkutteleminen vetoamalla tosi huonosti vielä mielikuvaan siitä, että minulla olisi jotain merkitystä. Oikeasti asiakkaalla ei ole minkäänlaista merkitystä, ainoastaan rahalla, ja sen kautta sillä ostajan roolilla, joka minulle annetaan. Jota en ole halunnut, mutta joka minulle silti annetaan.

Niin ja lopetan kyllä tuon kasvissyönnistä ja -syöjistä puhumisen jo piakkoin. Ehkä. Olen ollut vähän ahdistunut siitä, että kasvissyöntiä tai mitä tahansa vaihtoehtoista ja “kriittistä” elämäntapaa tuputetaan jonakin pakettiratkaisuna. (Ja siksi vaikka vegaanisen ohjeen kirjoittaminen täällä tuntuu pakottavalta sekä ulos- että sisäänpäin.) Se ei poikkea perusteiltaan mitenkään siitä, että ihmisen on muututtava joksikin selkeästi käsitettäväksi kokonaisuudeksi, jolla voi määritellä itsensä ja sitten lakata kysymästä perusteita tai kritiikkiä, sulkea kaikki muu silmistään, ja pahimmillaan siis tehdä kasvissyönnistäkin (tai vastaavasta) asia, joka määrittää omaa itseä enemmän kuin itse enää. Epäonnistuminen tai poikkeaminen, tai pahinta vielä: lopettaminen, tarkoittaisi identiteetin särkymistä, koska identiteetti olisi muokattu erilaisten rajojen ja kieltojen kautta.

“Individuals define themselves now only as things, statistical elements, successes or failures. Their criterion is self-preservation, succesful or unsuccesful adaptation to the objectivity of their function and the schemata assigned to it.” (Horkheimer ja Adorno. Laitettiin ny.)

Sama juttu ekologisen kritiikin kanssa. Jee jee ihmiset kierrättää, jne., mutta se ei automaattisesti tee itse teosta lainkaan kriittistä, mikä voi muuttua vähitellen ongelmaksi. Tai itse asiassa se on varmasti suuri osa luonnonsuojelun ja ilmastonmuutoksen torjumisen ongelmaa. Kiellot ja normit (joita, tiettyjä sellaisia, minun mielestäni on liian vähän - tästä voisi joskus kirjoittaa ja tarkentaa) muuttuvat yksinkertaisiksi toimintamalleiksi, oikeudenmukaisiksi laeiksi, joiden sisäpuolella oleminen tarkoittaa “ekologisuutta”. Ja tarkoitus ei ole kääntyä vaikkapa kasvissyöjiä tai muita vastaan, jotka pitävät kiinni elämäntavasta, todellakaan. Tämä identiteettikysymys on vain hankala. Millä tavalla meistä tulee sitä, mitä haluamme olla ja mitä olemme? On kiinnostavaa ja vaikeaa se, miten tällaisista asioista pitäisi puhua. Minä en halua tarjota kenellekään, enkä halua että kukaan tarjoaa minulle, niin yksinkertaisia tapoja olla hyvä ihminen, kuin vaikkapa naistenlehdet, jotka tulevat postiluukusta.

Perjantaina on epämiellyttävä tentti, joten lukemisen sijaan päätin kehittää piirakan. Ja hunajaa vaille vegaanisesta puolukkapiirakasta tulikin aika yllättävä herkku!

Viikonlopun keskustelut ja minä-identiteetistä lukeminen, omat ihmissuhdemokailut ja -ongelmat ja toisaalta mahtavat kokemukset ihmisten välisestä kommunikaatiosta ovat vähän… sekoitelleet pakkaa taas. Aloin jo aamupäivällä kirjoittaa päivitystä yksinäisyyden merkityksestä ja itsensä kuuntelemisen ja ymmärtämisen käsittämättömän vaikeasta taidosta, mutta sitten koin huonoa omaatuntoa, että päivitin sitä tänne enkä kirjoittanut puoli vuotta roikkunutta (ja sitä mukaa hirveisiin mittoihin kasvanutta) esseetä ja hanki opintopisteitä. Kirjoituksen pointti oli kuitenkin kai suurin piirtein siinä, että on ehkä olemassa jonkinlaisia spatiaalisia ja temporaalisia määriä, jotka määrittävät tai mahdollistavat ihmisen tasapainoa, kehitystä ja jotainjotain.

Eli oikeasti tarkoitan tismalleen tätä: on saatava olla yksin. On opittava kuuntelemaan itseään ja on opittava tunnistamaan omia tunteitaan. Lastentarhassa hankala juttu on mm. se, että kun lapsi astuu ovesta tarhaan, alkaa heti toiminta. Lapsi joutuu jatkuvasti tekemään jotain. Ei ole vapaata, yksinäistä tilaa, eikä yksinäistä paikkaa, jossa olla itsekseen. Pitää leikkiä. Pitää olla seurassa. Mutta toisaalta aikuiset tekevät ihan samaa. Itse tajusin joitain aikoja sitten, että minun arkeani on pitkään kuvastanut se, etten ole oikeastaan koskaan yksin ja tekemättä mitään. Nuorempana saattoi vain istua tuntikausia piirtämässä jotain kuvaa ihan muuten vain. Ihan muuten vain. Ja se on tuntunut hyvältä. On tuntunut hyvältä sulkea huoneen ovi ja kadota johonkin miellyttävään, omaan, jakamattomaan. Olla olematta mitään.

Tietenkin se indikoi jostain. En usko, että olen ainoa ihminen, joka kaipaa ja tarvitsee suunnattomia määriä yksinoloa ja ei-tekemistä ja “ei-tuloksellisuutta” (siis jotain hyvin omaehtoista) vastapainoksi sille, että ylipäätään löytää mielekkyyttä siitä, että toisena hetkenä tekee jotain “tulokseen pyrkivää”. Tämä liittyy myös ajan pilkkomiseen osiksi, jota on paljon harrastettava. Koska aika on rahaa ja raha on tuloksia ja tulokset ovat itseilmaisua ja niin edespäin, on jokainen minuutti täytettävä merkityksellisesti ja tehokkaasti. Tunnistan itseni täydellisesti tästä. Eikä sinänsä toiminnassa ja aktivaatiossa ja suunnittelussa ole minun mielestäni mitään pahaa - harvassa asiassa, jos missään, mielestäni on - mutta ongelma on rajojen vetämisessä ja sen huomaamisessa, missä vaiheessa ei enää osaakaan kuunnella ja pysähtyä. Tarkoitus ei ole myöskään sanoa tässä tietenkään, että “rauhoitu aina välillä, niin sitten jaksat paremmin painaa tulosta”, vaikka kyllä asia tietysti silläkin tapaa on. Suurin ongelma on se, että jatkuvan toiminnan ja kiihdykkeiden ja pakotteiden ja keskustelujen keskeltä ei enää tunnista eikä hahmota itseään. Lapsen on saatava hitaasti, ajan kanssa ja yksinäisyydessä tunnistaa omat tunteensa (”olenko surullinen? miksi?”), mutta niin on aikuisenkin.

Ajan pilkkominen tunneiksi ja minuuteiksi ja sekunneiksi on kyllä sinänsä kiinnostavaa. Se pohjaa ajatukseen, että jokainen minuutti on sisällöllisesti “sama”, eli vain määrällinen, yksinkertainen, toistuva tila, joita on tietty määrä elämässä. Hetket on täytettävä tarkasti. Tässä pilkkomisessa suoritetaan sellainen ylemmän tason abstraktio, joka tapahtuu monella muullakin elämän alueella: mitä ovat laihdutussivujen kalorilaskurit tai sykemittarit? Minun “vanhahkossa” kännykässäni on kalorilaskuri tietyille urheilulajeille. HÄH?

(Olen muuten itsekin vähän perverssillä tavalla kiinnostunut aina tällaisista. Ei, en harrasta laihduttamista, enkä osaa käyttää kännykkäni kalorilaskuria, mutta minulla kerran oli sykemittari useita vuosia sitten ja se oli aika hauskaa. Kunnes kahden käyttökerran jälkeen kyllästyin siihen. Se oli joku lahja, jonka taisin luovuttaa vain pois.)

Sitten analogia! Villellä, siis kämppiksellä on paita, jossa lukee edessä “is not the same”. Se paita pistää aina hiljaiseksi. Is not the same. Mikä ei ole? Mikä ei ole sama? No niin, minä siis kehitin tänään puolukkapiirakan. Ville oli samaan aikaan ostanut kaupasta euron kääretortun, jossa oli seitsemää eri lisäainetta. Sellaisen muovikelmuissa olevan pökäleen, jossa ei ole suurin piirtein mitään luonnollista ainetta, vaan jonka maku on tuotettu lähestulkoon täydellisen synteettisesti. (Syntsapopin ystävänä tämä ilmaus ei muuten voi olla ainoastaan vihoitteleva!) Maistoin sitä torttua. Jäi vähän inhottavasti kitalakeen eikä se järin herkullistakaan ollut. Mutta pointti siinäkin tortussa on. Se kertoo lopulta aika paljon. Jopa maut on mahdollista yhdenmukaistaa ja totuttaa. Makuaistin kehitys ei ole käsittääkseni jatkuvaa ja lineaarista, vaan siinä on joitain sykäyksiä. (”Jotain sykäyksiä?”) Jos syö pienestä asti täysin synteettistä ruokaa, on ilmiselvää, ettei nuorena muunlainen ruoka maistu oikein miltään. Ihan vain hyvin biologisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Mutta kuten Olli sanoi: “se on aika kummallista, että kääretortut ja voisarvet maistuvat samalta”. Tai siis on kummallista, että se EI ole kummallista. Ja se ei ole kummallista, koska on synteettistä. Siinä ei ole mitään omituista, erityistä eikä kiinnostavaa. On aivan sama, mitä se torttu pitää sisällään, paskaa tai sokeria, koska kaikki sen ainekset ovat samaa. Kaikki on mahdollista tuottaa yksinkertaisesti ja halvalla. Aivan sama, koska kaikki on aivan samaa. Vaikka Villen paita yrittääkin, hyvin hämmentävällä tavalla, olla eri mieltä.

Lopuksi, koska kerran mainostin piirasta (jonka ohjeet tosin ovat hyvin summittaiset, todennäköisesti sokeria enemmän):

1/2 dl öljyä
2 banaania
1 dl (soija)maitoa
~1/2 dl sokeria
1 tl vanilijasokeria
~1 rkl hunajaa
1/2 tl kardemummaa
1/2 tl inkivääriä
1/4 tl suolaa
~ 3 dl jauhoja (itse laitoin 1 dl kaurahiutaleita)
1,5 tl leivinjauhoja

Sekoita mössätyt banaanit öljyyn, lisää maito ja mausteet. Sekoita jauhot keskenään ja lisää joukkoon. Vuoraa vuoka esim. kaurahiutaleilla tai korppujauholla. Levitä taikina, levittämisessä ehkä (ainakin gluteenittomien jauhojen kanssa) auttaa lusikka/veitsi, jota kastaa veteen aina välillä. Uuni 200 asteeseen.

Päälle iso kasa PUOLUKOITA NAM NAM! Ja uuniin. Annoin olla ehkä 10 minuuttia, jonka jälkeen levitin puolukoiden päälle vielä soijamaitoseoksen: 1 dl (soija)maitoa + 1-2 rkl perunajauhoja + sokeria maun mukaan. Sitten takaisin uuniin, ja odotellaan.

No, valtauksesta on ainakin syntynyt puhetta. Jos ei muualle niin lähipiiriin. Sanomalehtiä minulle ei tällä hetkellä tule, joten niistä ei tietoa. Eli jos ei muualle, niin lähipiiriin.

Minä olen miettinyt sitä, mitä tarkoittaa se, jos/kun (?) on olemassa ryhmiä, jotka eivät tunnista toisen ryhmän ihmisiä millään tavalla järkeviksi, ajatteleviksi ja monipuolisiksi ihmisiksi, joita olisi mahdollista ymmärtää tai jolta olisi mahdollista oppia mitään. Tietenkään kaikki ihmiset eivät samalla tavalla ymmärrä toisiaan muutenkaan, mutta onko eri asia, jos on sellaisia ryhmiä tai luokkia, jotka eivät jonkinlaisessa kokonaisuudessaan tähän pysty? Mistä ryhmistä on kyse? Mistä se kertoo, jos näin kaukana toisistaan olevia ihmisiä on olemassa? Onko se luonnollista ja aina? Vai onko tämä nyt kärjistyneempää?

Ja jos mietetään sortaja-aspektia, niin kummalla näistä ryhmistä on enemmän valtaa? Raha ja omistaminen merkitsevät aika pitkälle myös valtaa.

Tämä on jotenkin hankalaa. Olen henkilökohtaisessa suuntautumisessa yrittänyt pitää todella tiukasti erossa yksilöt ja luokat tai rakenteet, minkä perusteella olen myös luontaisesti ajatellut (koska olen sen monesti käytännössä huomannut), että kenellä tahansa voi olla jotain äärimmäisen tärkeää sanottavaa, ja että on myös mahdollista ymmärtää, oppia, kasvaa, keskustella. Vähintään jossain kohtaa, joissain asioissa, vaikka kaikkea ei pystyisikään jakamaan. On oltava jokin yhteinen kohta, jokin samankaltaisuus. En yritä sanoa nyt mitään ajasta ja paikasta riippumatonta universalisointia, vaan jonkinlaisen historiallisen kommentin meidän ajastamme ja paikastamme. Mutta niin, kun asiat kärjistyvät äärimmilleen ja elämäntavat poikkeavat toisistaan täydellisesti, erosta tulee niin suunnaton, ettei edes tahtoa keskusteluun löydy. Ainoa vaihtoehto on väkivalta. (Niin minulle on sanottu.) Ja nyt herää kysymys, että kuinka vakava asia tämä on? Mitä tarkoittaa se, että keskustelun mahdollisuutta ei olekaan? Voisiko se itse asiassa olla jotain todella tärkeää? Mietiskelen tässä nyt vain tällaisia filosoofisia vallankumousjuttuj. Mietiskelen, siis olen filosofi. huh huh

Eilen itse lueskelin taloustieteiden erästä perusoppikirjaa ja pudistelin päätäni, kun tajusin, että minulla on vaikeuksia päästä homo economicuksen pään sisään. Tosin ehkä se johtui vain siitä, että kirjassa oli niin käsittämättömiä sanontoja, että piti kysellä muilta, olenko missanut joitain sanontoja aivan täysin. “Sosiaalivakuutus on kuin elefantti: sitä on mahdotonta määritellä, mutta kun sen näkee, sen tunnistaa”. What?

Auta ei myöskään vaikkapa se, että vuosi sitten eräällä johtamisen etiikan kurssilla luennoitsija tipautteli sellaisia lauseita vähän väliä kuten “onnellinen ihminen on hyvä ihminen”. Ei sille nyt voi mitään, että tuollaisista lauseista varsinkaan tuossa kontekstissa ei voi olla vänkäämättä. Lisää parametrejä pliiz.

Mutta mutta. Siirryn koneen ääreltä konreettiseen ulkomaailmaan. Suunnitelmissa on siirtyä paikkakunnalta toiselle. Aion tehdä siirtymisen luottamalla tuntemattomien ihmisten ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen ja olen kirjoittanut plakaattiin “Tampere”. Toivokaamme, että ystävällinen autoilija ottaa minut kyytiinsä. Junallakin voisin toki matkustaa, mutta keli ei vaikuta kamalalta ja olen innoissani siitä, että joku (toivon mukaan siis) ottaa minut kyytiin.

Mahtavaa! Talonvaltaus Jyväskylässä. Eikä mikä tahansa talonvaltaus, vaan talonvaltaus, joka sai kutsumanimen autonominen tiedekunta. Itse missasin koko homman, kun lähdin kauniin ilman vuoksi pyöräilemään. Mutta pitää vähän kommentoida kuitenkin. Tyylikäs ja kekseliäs keino kommentoida yliopiston tulevaisuutta. Muun muassa.

Luulen, että yliopistolla, ainakin noin yhteiskunta- ja humanistisella puolella valtaus saa ainakin opiskelijat, ehkä henkilökunnankin puolelleen. Kuinka moni nimittäin yliopistossa on innoissaan yksityistämisideoista? No, rehtori on. Sitä en kyllä tiedä, kuinka moni valtaajista oli yliopistosta, olisi kiinnostavaa kuulla. Mutta mistä sitten sikiävät anonyymit kommentoijat, jotka ovat lähtökohtaisesti sitä mieltä, että kaikki toiminta ylipäätään on typerää ja ajattelematonta? Henkilökohtaisesti kieltäydyn lähes kategorisesti lukemasta esimerkiksi keskustelupalstoja, koska aivoni varmaan räjähtäisivät siitä kaiken liikkeen lamauttavasta ja kieltävästä kommentoinnista. Miksi ihmiset eivät halua kuulla mahdollisuuksista, toivosta, muutoksesta?

Jos joku ilmaisee mielipiteensä, pyrkii osoittamaan tyytymättömyyttä, kyseenalaistamaan, osoittamaan, avaamaan keskustelua, niin reaktio tähän on: “Voi vitun pellet. Seinät spreijaatu,kamojen päällä kävellään. Muiden omaisuus tuhotaan, ja millä oikeudella! Jokainen kiinni ja korvauksien maksuun. Ja sinä päivänä meikä hurraa oikeussalissa.”

Käsitys moraalista on ihmisillä hyvin suppea, kuten näkyy. Se rajoittuu suurin piirtein omistusoikeuksiin (kapitalistisen yhteiskunnan pyhintä aluetta on luonnollisesti omistaminen: tavaroiden, paikkojen, alueiden, ajatusten, tiedon), liikkumisen oikeuksiin, ja siihen, noudattaako ihminen kirjaimellisesti lakia. Aivan kuin moraalin ja yhteiskunnassa säädettyjen lakien välillä voisi olla yhtäläisyysmerkki. Ei niiden välillä ole minkäänlaista yhtäläisyysmerkkiä. Moraali itsessään on jotain hyvin muuta kuin lakien noudattamista, vaikka toki lakien noudattaminen voi monessa kohtaa sisältyä moraaliseen toimintaan. Usein varmasti voi sanoa, että näin juuri on, että on moraalista noudattaa lakia - mutta joskus asia on päinvastoin ja laki voi olla tuhoava, epäoikeudenmukainen, arvokkaan toiminnan estävä tai moraalittoman toiminnan mahdollistava. Siis moraaliton. Minun mielestäni meidän yhteiskuntaamme ja elämäntapaamme liittyy paljon sellaisia laillisia toimintatapoja, jotka jopa kehottavat moraalittomaan toimintaan ja pitävät yllä tuhoamista, välinpitämättömyyttä, sortoa, epäoikeudenmukaisuutta. Niinpä moraali, moraalinen harkinta, moraalinen toiminta on aivan muuta kuin lain tarkastelua. Kyky ja pyrkimys ajatella nykyisen tilanteen ylitse, kuvitella jotain toisenlaista, on äärimmäisen tärkeää. Se pitää sisällään positiivisen muutosvoiman. Yhteiskunta ei vain muutu itsestään, sitä voi myös muuttaa. On mahdollista toimia toisin. On mahdollista ajatella radikaalisti toisin. Mitä se tarkoittaa?

Kyse on tietenkin siitä, että ihmiset eivät kestä sitä, että joku on eri mieltä ja että joku kehtaa kyseenalaistaa sen elämäntavan, jota he itse elävät. Kaikkien pitäisi olla hiljaa ja yhteiskunnassa vallita vakaa ja hiljainen konsensus siitä, että tämä yhteiskunta on hyvä ja oikeudenmukainen ja täällä kaikilla on hyvä olla. Voi kysyä, kenen identiteetti ja elämäntapa on kyseenalaisella pohjalla, jos toista mieltä olevien ihmisten mielipidettä ei pysty kuuntelemaan saati järkiperäisesti arvioimaan, vaan se on dumattava keskenkasvuisella tai äärimmäisen konservatiivisella päällehuutamisella. Tietysti kuoliaaksi vaientaminen voisi olla ehkä vielä pahempaa, se, että ei edes kiinnostuta, eikä edes suututa.

Minusta yksinkertaisin ja naurettavin esimerkki tästä päällehuutamisesta on kasvissyöntiin liittyvät “vastaväitteet”. Niihin törmää aika paljon. Vastalauseet ovat sen tyyppisiä, että “kasvissyöjien mandariinit kuljetetaan toiselta puolelta maapalloa, ei ne mitään maailmaa pelasta” tai vielä pahempaa, viitataan johonkin metsästäjävaistoon tai lopulta ei edes perustella omaa toimintaa juuri mitenkään. Liha on hyvää. Mä haluan. Mulla on oikeus. Ei kiinnosta. Tarkoitus on täysin kieltäytyä arvioimasta toisenlaisen toiminnan motiiveja ja sisältöä, ja pysyttäytyä itse härkäpäisesti omassa totutussa tavassa, jota taas ei peilata mihinkään, niin vain toimitaan. Ja tavan mukaan toiminen ei sinänsä ole edes valinta, eikä siinä mielessä minun ymmärtääkseni siis moraalista toimintaa. Valinta tarkoittaa sitä, että on tutustunut, harkinnut ja jollain hyvin vakavalla tavalla aidosti kysynyt itseltään oman toimintansa motiiveja. Uskon, että monia päinvastaisia toimintatapoja voidaan perustella varsin mainiostikin, mutta eipä vaikuta siltä, että suurin osa konsensuksen puolustajista harrastaisi tällaisten perustelujen tekemistä.

Kaikki kritiikki aluksi tai lähtökohdiltaan vastaan asettumista ja vastakkainasettelua, kieltäytymistä. Ilmeisesti tämäkin pelkästään on ihmisille liikaa, joku ällöttävä ja epämääräinen konsensus pitää olla tai oman identiteetin rajat ilmeisesti todella tulevat vakavasti uhatuksi. Mutta vastakkainasettelu ei koskaan ole sisällyksetöntä. Päinvastoin se on täynnä sisältöä, jonka ääreen olisi äärimmäisen tärkeää pysähtyä. Minun on vaikea kuvitella, että kukaan, joka lähtee vaikkapa valtaamaan autonominen tiedekunta -nimistä taloa, tekee sitä päättömästi tai naiivisti. “Lapset leikkii”, kommentoi joku. Jaksoi kuitenkin tuon verran analysoida elämänmenoa.

No joo, tätähän voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Mutta tärkein kysymys kuuluu siis miksi jotkut, monet, eivät voi sietää sitä, että joku toinen (ryhmä) yhteiskunnassa korottaa ääntään. Laittomuus-argumentti on hyvin heikko, joskin samalla paljastaa sen, että ihmisten on saatava joku, mikä tahansa, syy kieltäytyä kuuntelemasta. Mutta miksi kieltäytyä? Mitä ihmiset tarkoittavat “hipeillä”? Keitä he itse ovat? Keihin he samastuvat? Mitä mieltä he ovat tästä yhteiskunnasta? Mitä mieltä he ovat yliopistosta? Opiskelusta? Ihmisen elämästä?

Mikä on mahdollista? Mihin kannattaa pyrkiä?

“Vaikeinta ei täällä ole käskeminen tahi käskyjen täyttäminen, vaan ihmisenä eläminen.”, kirjoitti Samuli Paronen. Myös otsikko on häneltä.

Lueskelen kasvatustieteiden perusopintojen kurssikirjaa maanantain tenttiin. Aihe on koulutuspolitiikka, johdantona Sirkka Ahosen
Yhteinen koulu –teos, jossa tarkastellaan koulutuksen muotoutumista Suomessa Snellmanin sivistyseliittiaatteista peruskoulu-uudistukseen ja 80-90 –lukujen liberalisaatioprojektiin. Keskeinen tarkasteluperspektiivi kirjassa on käsitys tasa-arvosta: onko koulutuksen tasa-arvo pyrkimystä opiskelijoiden/kansalaisten/ihmisten) yhtäläisyyteen (yhtenäisen, samanlaisen koulutuksen muodossa) vai onko tasa-arvo pikemminkin oikeutta sellaiseen opetukseen, jota yksittäinen henkilö haluaa tai tarvitsee.

On pari aihetta, joista haluaisin kirjoitella. Aiheet liittyvät köyhyyteen. En osaa oikein päättää kummasta suunnasta kirjoittaisin. Mutta joka tapauksessa Vanhanen tämän aloitti. En osaa kyllä päättää sitäkään, että onko Vanhasen keskustelunavaus (vai mikä lienee) vitsi. Epäilen, että kyseessä on taas jokin konspiraatio: se sanoo nyt aivan liian läpinäkyvästi sen mitä se tarkoittaa, että ei puhuta köyhistä, että ei kiinnitetä huomiota niihin, koska meillä muilla menee hyvin. Millainen idiootti sanoo tuollaista edes ääneen? Joko todellinen idiootti tai sitten tosi kiero tyyppi, joka yrittää käyttää jotain tripla-agentin hämäystä.

Ei ole mitään kysymystä siitä, onko Suomessa sorrettuja. Yksi ryhmä on vähävaraiset. Tuloerot ovat kasvaneet vuodesta 1995 Suomessa, ja samoin melkein kaikissa länsimaissa. Tämä tilanne tuotetaan hallinnollisesti ja poliittisesti, ja asennoituminen köyhiin muokataan ideologisesti. Nämä keinot eivät tietenkään ole mitenkään irrallaan toisistaan. Koulutuspoliittisesti tämä on kiinnostavaa. Miten koulutus on yhteydessä köyhyyteen, sekä konkreettisesti rahan määrän suhteen että köyhiin ja köyhyyteen asennoitumisen suhteen?

Ahosen kirja kuvaa, kuinka 1990-luku teki oikeistoliberalistisen pesäeron aikaisemmalle koulutusajattelulle, joka eroistaan ja ristiriidoistaan huolimatta mielestäni näyttäytyy monella tapaa ajateltuna kelvollisena valistuksen ja kansalaisyhteiskunnan yhdistelmänä. (Joskin sinänsä näitä voidaan tietenkin eri tavoin arvostella ja pohtia.) Olen laiska ja siteeraan kirjan takakantta, joka tiivistää historian napakasti:

”Kansallisfilosofille J. V. Snellmanin mielestä sivistys oli kansakunnan jäsenten yhteinen velvollisuus, oppivelvollisuuslain arkkitehdin Mikael Soinisen mukaan yhteistä koulua tarvittiin eheyttämään kansalaissodan kahtia repimää kansaa, kun taas peruskoulun isä R. H. Oittinen arvioi, että koulutuksellinen tasa-arvo oli hyvinvointivaltion ehto. Oikeistoliberaalit puolestaan katsoivat 1990-luvulla, että koulutus oli yksilöllinen eikä yhteisöllinen voimavara.”

Ote kirjasta liittyen Holkerin hallituksen tekemiin hallintokulttuurin muutoksiin:

”Opetusalan keskushallinto oli ensimmäisiä voimakkaan supistuksen kohteita. Kouluhallitus ja ammattikasvatushallitus yhdistettiin opetushallitukseksi ja niiden alakohtaiset yksiköt järjestettiin uudelleen, niin että esimerkiksi vanha oppiainekohtainen normiohjaus höltyi. Oppikirjojen tarkastustoimisto lakkasi kokonaan, joten vastuu koulun oppimateriaaleista jäi kokonaan kaupallisille kustantajille. Opetushallituksen tehtävä ei enää ollut ohjata kouluja vaan vain kehittää opetustoiminnan päälinjoja ja arvioida sen yleistä tasoa.”

Hallinnon muutokseen kuului myös se, että ”- - vastaperustettu, entisestään kutistettu Opetushallitus alkoi 1991 tehdä uusia opetussuunnitelman perusteita virkamiestyönä”, joka oli ”yksi tapa sivuuttaa esimerkiksi kasvatustieteellinen asiantuntemus tai poliittinen näkemys uudistustyössä ja vahvistaa virkamiesvaltaa.”

Selasin aamupäivällä jonkin NYT-liitteen, taisi olla uusin. Siinä oli haastattelu Sari Sarkomaasta ja Mari Kiviniemestä. Haastattelun tunnelma, välinpitämätön tai ennemminkin hieman ihmettelevä ja vaisu, heijastaa käsitystä politiikasta ja politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat virkamiehiä, jotka tekevät päätöksiä. On kyse päätöksenteosta, napin painamisesta ja paperin allekirjoittamisesta. Ei ole kyse ideologiasta, eikä olemassa ole olemassa aatteen paloa, koska ”aatetta ei ole”. Antonio Gramsci kritisoi vuosikymmeniä sitten jo parlamentaaris-demokraattista koulutuspolitiikan hallinnoimista, ja syy on ilmeinen: koulutus ja kasvatus on äärimmäisen poliittista ja täynnä moraalisia kysymyksiä ja ongelmia, eikä sitä voi jättää ”puolueettoman oikeistohallituksen” virkamiesmäiseen toimintaan.

Tekisipä muuten mieleni vetäistä natsikortti ja sanoa tässä kohtaa ”Eichmann”. Hannah Arendtin kuvaama virkamies on esimerkki toimintatavasta, joka ylipäätään mahdollisti natsihallinnon toimimisen. Auktoriteettimalli kadottaa toiminnan yhteyden moraaliin, jolloin omakohtainen eettinen arviointi tulee tarpeettomaksi. Ihmisistä tulee virkamiehiä.

Niinpä niin, tämän sekavan kirjoituksen synnytti siis ahdistus siitä, että ihmiset, poliitikot, hallinnoijat, ideologit, tekevät abstrakteja ja yksinkertaisia lausuntoja, joiden moraalinen sisältö on luonteeltaan hyvin käytännöllistä ja monimutkaista. Mitä tarkoittaa kun pääministeri toteaa, että ei pidä keskittyä huono-osaisuuteen - yhteiskunnassa, jossa ei hyvällä tahdollakaan voi nähdä, että hyvinvointi, niin taloudellinen kuin mikään muukaan, olisi enää jakautumassa tasaisesti? Ja todellakin, millainen ihminen, ihminen eikä pelkkä virkamiespoliitikko, sanoo, että vähävaraisuuteen ei pidä kiinnittää huomiota vaan juhlistaa muita? Ja ok, ehkä “tämä ei ollut puheen sanoma”, mutta… olihan se nyt hei.

Olkaamme ylpeä! Keskisuomalainen julistaa etusivullaan, että Jyväskylän yliopiston tulokset ”puhuvat puolestaan” – täällä tehdään huippututkimusta! Me ollaan joko ekaks parhaita tai sit tokaks parhaita! Etusivun kuva on otettu etiikan luennolta ja ei voi olla kuin jonkun tahon ironian tajua, että tuloksellisuutta koskevassa jutussa, joka sivuaa innovaatioyliopistoa ja alliansseja, on kuva filosofian luennolta. No, periaatteessa se liittyy uutisointiin ja tutkimukseen, jonka mukaan Jkl:n yhteiskuntatieteellinen on Suomen paras yksikkö (tuloksellisuus!) kasvatustieteiden laitoksen kanssa. Me teemme tiedosta markkinoitavaa, omistettavaa ja helposti kuljetettavaa materiaalia, jota voimme autuaassa auktoriteetissämme tarjoilla pieninä palasina muille maan matosille. iih

Muutama päivä sitten Hesarissa oli muuten juttu filosofipalveluista, joita filosofit tarjoavat ikään kuin terapian tai psykologian sijaan. Lohdullista työllistymismahdollisuuksieni kannalta.

Kuvatekstissä lukee: ”Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellinen tutkimus on turkulaisen raportin mukaan alansa huippu tutkimuksen tuloksellisuudessa Suomessa.” Luin aluksi, että siinä oli vielä kirjoitusvirhe, mutta ei sentään. Sisäsivulla: ”Monitieteisistä yliopistoista Jyväskylässä tehdään tuloksellisinta tiedettä, todistavat turkulaiset.”

Tuloksellisinta? Turkulaiset? Jos oltaisiin Tampereella, niin radio ysiviisseiskan mukaan uutisen takana on joku vittuileva turkulainen.

Lapinlahden linnut.

Haluan jakaa täällä kivan luennoitsijan jakamia linkkejä liittyen globaaliin kapitalismiin ja sen tutkimukseen!

Globalisaatiotutkimuksen puolella Bob Jessop kirjoittaa globalisaatiosta: “It´s about time, too!“, ja otsikko ei viittaa globalisaation “toivottavuuteen”, vaan ajan, temporaalisen huomioimiseen: “Globalization is a phenomenon of a ‘runaway world’, of the annihilation of distance by time, of the acceleration of social events and processes.” Kaiken kaikkiaan globalisaatio ei Jessopin mukaan ole selittävä ilmiö (kuten arkisessa puheessa herkästi päätellään), vaan on tärkeää ennemminkin ymmärtää, mistä ja millaisista ilmiöistä itse asiassa on kyse, kun puhutaan globalisaatiosta. Tässä artikkelissa tarkastellaan juuri ajan ja paikan sekä muutoksia että näiden muutosten vaikutuksia esimerkiksi kansallisvaltioille. Lisäksi ajan ja paikan epätasaisilla liikkeillä on vaikutus kapitalismiin:

“The multicentric, multiscalar, multitemporal, multiform, and multicausal processes assosiated with globalization enhance capital´s capacity to defer and displace its internal contradictions, if not to resolve them, by increasing the scope of its operations on a global scale, by reinforcing its capacities to disembed certain of its operations from local material, social and spatio-temporal constraints, by enabling it to deepen the spatial and the scalar divisions of labor, by creating more opportunies for moving up, down, [etc.]”

“In short, the developement of globalizing capitalism typically intensifies the spatio-temporal contradictions and tensions inherent in the capital relation and/or its articulation and co-evolution within the spatialities and the temporalities of the natural and the social world beyond the sphere of the value relations.”

Tässä taas Žižek ja Jack Bauer. Mitä pakottava kiire tarkoittaa eettisesti?

Ja laiton kuva:

“The enemies of pity were unwilling to equate humanity with misfortune. For them, the existenxe of misfortune was a scandal.”

- Horkheimer & Adorno

Toisaalla Leslie Sklair kirjoittaa globaalin kapitalismin diskursseista, mm. kilpailusta:

Global capitalism succeeds by turning most spheres of social life into businesses, by making social institutions—such as schools, universities, prisons, hospitals, welfare systems—more business-like. Various forms of benchmarking are used in most large institutions to measure performance against actual competitors or an ultimate target, zero defects, for example. The term world best practice (WBP) is widely used as a convenient label for all measures of performance, achieved through various systems of benchmarking.”

“WBP and benchmarking are logical strategies for globalizing corporations because when competition can, in principle, come from anywhere in the world, it is necessary for companies who wish to hold on to their market share, let alone increase it, to measure their performances against the very best in the world. ‘The very best’, of course, is a highly contentious idea. It can mean ‘best returns on capital invested’ or ‘best stock market price increase’ or ‘best environmental performance’ or ‘best employer’ or any number of other things. An additional and crucial factor is that most major corporations are in industries in which most of their products are quite similar to (sometimes virtually identical with) those of their competitors.”

Artikkeli on ihan kiinnostava, erityisesti “kestävä kehitys” -diskurssi. Yritysten on mahdotonta myöntää rajoja, koska se voisi vaikeuttaa pääoman ekspansiota, joten materian käyttäminen, luonnon raiskaus on käännettävä yritysten kielelle “mahdollisuuksiksi”, kilpailuksi. Mutta rajattomuuden tunnustaminen liittyy ymmärtääkseni muuhunkin ideologiaan kuin kapitalismiin. Horkheimerin ja Adornon mukaan kapitalismi on itse asiassa sen ideologian äärimmäinen tiivistymä, valistuksen irvokas ja kapea, mutta äärimmäinen tiivistymä, joka ei oman elintilansa vuoksi voi tunnustaa, että kaikkea ei voi saada (että ihminen voi särkyä, että yli-ihmistä ei olekaan) ja että on ehkä olemassa joku raja, esimerkiksi luonnon käytölle.

Mutta jatkuva kilpailu on pelottava asia. Se, että on oltava paras, eikä vertailukohdaksi riitä mikään lähipiiri, vaan vertailukohta on utopia, ikuinen riittämättömyys. Miten vaikkapa pro ana -ilmiö voi tässä mielessä edes olla olemassa? Eikö pitäisi olla anoreksian vastainen ilmiö se, että anorektikko toteaa olevansa “normaali”? Ei tietenkään, koska pro ana luo poikkikansallisen anorektikkoluokan, joka toimii kapitalistisen logiikkansa mukaisesti samalla pakottaen ja ahdistaen jäseniään (syömisen kohdalle VOI piirtää rajan: jos et syö, kuolet - mutta tämä on anorektikon kiellettävä) ja toisaalta luoden heille positiivisen stigman, olla parhaiden joukossa.