·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Niin siis eihän tämä nyt mikään maailmankaikkeuden isoin asia ole, mutta…

Isossa mainospaperissa, joka on täynnä meikkituotteiden, urheilullisten ja hehkeiden naisten, ruoan ja rahan (pääpalkinto 100 000, 00€!) kuvia, lukee isolla useaan kertaan minun nimeni. Näin se tulee läpi vaikka mistä postilaatikosta, vaikka minä EN halua kenenkään naistenlehden toimittajan ohjeita siitä, mikä on muotia juuri nyt, ENKÄ poimia ammattilaisten ohjeita ja ideoita iholle, vartalolle, hiuksille tai meikkaukseen… Olen mieluummin ruma.

“Mistä kasvissyöjä saa proteiinia? - Ei me saadakaan. :(”

Ei vaan, heh heh, se on jotenkin hauskaa, miten yleistä on ostajan houkutteleminen vetoamalla tosi huonosti vielä mielikuvaan siitä, että minulla olisi jotain merkitystä. Oikeasti asiakkaalla ei ole minkäänlaista merkitystä, ainoastaan rahalla, ja sen kautta sillä ostajan roolilla, joka minulle annetaan. Jota en ole halunnut, mutta joka minulle silti annetaan.

Niin ja lopetan kyllä tuon kasvissyönnistä ja -syöjistä puhumisen jo piakkoin. Ehkä. Olen ollut vähän ahdistunut siitä, että kasvissyöntiä tai mitä tahansa vaihtoehtoista ja “kriittistä” elämäntapaa tuputetaan jonakin pakettiratkaisuna. (Ja siksi vaikka vegaanisen ohjeen kirjoittaminen täällä tuntuu pakottavalta sekä ulos- että sisäänpäin.) Se ei poikkea perusteiltaan mitenkään siitä, että ihmisen on muututtava joksikin selkeästi käsitettäväksi kokonaisuudeksi, jolla voi määritellä itsensä ja sitten lakata kysymästä perusteita tai kritiikkiä, sulkea kaikki muu silmistään, ja pahimmillaan siis tehdä kasvissyönnistäkin (tai vastaavasta) asia, joka määrittää omaa itseä enemmän kuin itse enää. Epäonnistuminen tai poikkeaminen, tai pahinta vielä: lopettaminen, tarkoittaisi identiteetin särkymistä, koska identiteetti olisi muokattu erilaisten rajojen ja kieltojen kautta.

“Individuals define themselves now only as things, statistical elements, successes or failures. Their criterion is self-preservation, succesful or unsuccesful adaptation to the objectivity of their function and the schemata assigned to it.” (Horkheimer ja Adorno. Laitettiin ny.)

Sama juttu ekologisen kritiikin kanssa. Jee jee ihmiset kierrättää, jne., mutta se ei automaattisesti tee itse teosta lainkaan kriittistä, mikä voi muuttua vähitellen ongelmaksi. Tai itse asiassa se on varmasti suuri osa luonnonsuojelun ja ilmastonmuutoksen torjumisen ongelmaa. Kiellot ja normit (joita, tiettyjä sellaisia, minun mielestäni on liian vähän - tästä voisi joskus kirjoittaa ja tarkentaa) muuttuvat yksinkertaisiksi toimintamalleiksi, oikeudenmukaisiksi laeiksi, joiden sisäpuolella oleminen tarkoittaa “ekologisuutta”. Ja tarkoitus ei ole kääntyä vaikkapa kasvissyöjiä tai muita vastaan, jotka pitävät kiinni elämäntavasta, todellakaan. Tämä identiteettikysymys on vain hankala. Millä tavalla meistä tulee sitä, mitä haluamme olla ja mitä olemme? On kiinnostavaa ja vaikeaa se, miten tällaisista asioista pitäisi puhua. Minä en halua tarjota kenellekään, enkä halua että kukaan tarjoaa minulle, niin yksinkertaisia tapoja olla hyvä ihminen, kuin vaikkapa naistenlehdet, jotka tulevat postiluukusta.

Lueskelen kasvatustieteiden perusopintojen kurssikirjaa maanantain tenttiin. Aihe on koulutuspolitiikka, johdantona Sirkka Ahosen
Yhteinen koulu –teos, jossa tarkastellaan koulutuksen muotoutumista Suomessa Snellmanin sivistyseliittiaatteista peruskoulu-uudistukseen ja 80-90 –lukujen liberalisaatioprojektiin. Keskeinen tarkasteluperspektiivi kirjassa on käsitys tasa-arvosta: onko koulutuksen tasa-arvo pyrkimystä opiskelijoiden/kansalaisten/ihmisten) yhtäläisyyteen (yhtenäisen, samanlaisen koulutuksen muodossa) vai onko tasa-arvo pikemminkin oikeutta sellaiseen opetukseen, jota yksittäinen henkilö haluaa tai tarvitsee.

On pari aihetta, joista haluaisin kirjoitella. Aiheet liittyvät köyhyyteen. En osaa oikein päättää kummasta suunnasta kirjoittaisin. Mutta joka tapauksessa Vanhanen tämän aloitti. En osaa kyllä päättää sitäkään, että onko Vanhasen keskustelunavaus (vai mikä lienee) vitsi. Epäilen, että kyseessä on taas jokin konspiraatio: se sanoo nyt aivan liian läpinäkyvästi sen mitä se tarkoittaa, että ei puhuta köyhistä, että ei kiinnitetä huomiota niihin, koska meillä muilla menee hyvin. Millainen idiootti sanoo tuollaista edes ääneen? Joko todellinen idiootti tai sitten tosi kiero tyyppi, joka yrittää käyttää jotain tripla-agentin hämäystä.

Ei ole mitään kysymystä siitä, onko Suomessa sorrettuja. Yksi ryhmä on vähävaraiset. Tuloerot ovat kasvaneet vuodesta 1995 Suomessa, ja samoin melkein kaikissa länsimaissa. Tämä tilanne tuotetaan hallinnollisesti ja poliittisesti, ja asennoituminen köyhiin muokataan ideologisesti. Nämä keinot eivät tietenkään ole mitenkään irrallaan toisistaan. Koulutuspoliittisesti tämä on kiinnostavaa. Miten koulutus on yhteydessä köyhyyteen, sekä konkreettisesti rahan määrän suhteen että köyhiin ja köyhyyteen asennoitumisen suhteen?

Ahosen kirja kuvaa, kuinka 1990-luku teki oikeistoliberalistisen pesäeron aikaisemmalle koulutusajattelulle, joka eroistaan ja ristiriidoistaan huolimatta mielestäni näyttäytyy monella tapaa ajateltuna kelvollisena valistuksen ja kansalaisyhteiskunnan yhdistelmänä. (Joskin sinänsä näitä voidaan tietenkin eri tavoin arvostella ja pohtia.) Olen laiska ja siteeraan kirjan takakantta, joka tiivistää historian napakasti:

”Kansallisfilosofille J. V. Snellmanin mielestä sivistys oli kansakunnan jäsenten yhteinen velvollisuus, oppivelvollisuuslain arkkitehdin Mikael Soinisen mukaan yhteistä koulua tarvittiin eheyttämään kansalaissodan kahtia repimää kansaa, kun taas peruskoulun isä R. H. Oittinen arvioi, että koulutuksellinen tasa-arvo oli hyvinvointivaltion ehto. Oikeistoliberaalit puolestaan katsoivat 1990-luvulla, että koulutus oli yksilöllinen eikä yhteisöllinen voimavara.”

Ote kirjasta liittyen Holkerin hallituksen tekemiin hallintokulttuurin muutoksiin:

”Opetusalan keskushallinto oli ensimmäisiä voimakkaan supistuksen kohteita. Kouluhallitus ja ammattikasvatushallitus yhdistettiin opetushallitukseksi ja niiden alakohtaiset yksiköt järjestettiin uudelleen, niin että esimerkiksi vanha oppiainekohtainen normiohjaus höltyi. Oppikirjojen tarkastustoimisto lakkasi kokonaan, joten vastuu koulun oppimateriaaleista jäi kokonaan kaupallisille kustantajille. Opetushallituksen tehtävä ei enää ollut ohjata kouluja vaan vain kehittää opetustoiminnan päälinjoja ja arvioida sen yleistä tasoa.”

Hallinnon muutokseen kuului myös se, että ”- - vastaperustettu, entisestään kutistettu Opetushallitus alkoi 1991 tehdä uusia opetussuunnitelman perusteita virkamiestyönä”, joka oli ”yksi tapa sivuuttaa esimerkiksi kasvatustieteellinen asiantuntemus tai poliittinen näkemys uudistustyössä ja vahvistaa virkamiesvaltaa.”

Selasin aamupäivällä jonkin NYT-liitteen, taisi olla uusin. Siinä oli haastattelu Sari Sarkomaasta ja Mari Kiviniemestä. Haastattelun tunnelma, välinpitämätön tai ennemminkin hieman ihmettelevä ja vaisu, heijastaa käsitystä politiikasta ja politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat virkamiehiä, jotka tekevät päätöksiä. On kyse päätöksenteosta, napin painamisesta ja paperin allekirjoittamisesta. Ei ole kyse ideologiasta, eikä olemassa ole olemassa aatteen paloa, koska ”aatetta ei ole”. Antonio Gramsci kritisoi vuosikymmeniä sitten jo parlamentaaris-demokraattista koulutuspolitiikan hallinnoimista, ja syy on ilmeinen: koulutus ja kasvatus on äärimmäisen poliittista ja täynnä moraalisia kysymyksiä ja ongelmia, eikä sitä voi jättää ”puolueettoman oikeistohallituksen” virkamiesmäiseen toimintaan.

Tekisipä muuten mieleni vetäistä natsikortti ja sanoa tässä kohtaa ”Eichmann”. Hannah Arendtin kuvaama virkamies on esimerkki toimintatavasta, joka ylipäätään mahdollisti natsihallinnon toimimisen. Auktoriteettimalli kadottaa toiminnan yhteyden moraaliin, jolloin omakohtainen eettinen arviointi tulee tarpeettomaksi. Ihmisistä tulee virkamiehiä.

Niinpä niin, tämän sekavan kirjoituksen synnytti siis ahdistus siitä, että ihmiset, poliitikot, hallinnoijat, ideologit, tekevät abstrakteja ja yksinkertaisia lausuntoja, joiden moraalinen sisältö on luonteeltaan hyvin käytännöllistä ja monimutkaista. Mitä tarkoittaa kun pääministeri toteaa, että ei pidä keskittyä huono-osaisuuteen - yhteiskunnassa, jossa ei hyvällä tahdollakaan voi nähdä, että hyvinvointi, niin taloudellinen kuin mikään muukaan, olisi enää jakautumassa tasaisesti? Ja todellakin, millainen ihminen, ihminen eikä pelkkä virkamiespoliitikko, sanoo, että vähävaraisuuteen ei pidä kiinnittää huomiota vaan juhlistaa muita? Ja ok, ehkä “tämä ei ollut puheen sanoma”, mutta… olihan se nyt hei.

Olkaamme ylpeä! Keskisuomalainen julistaa etusivullaan, että Jyväskylän yliopiston tulokset ”puhuvat puolestaan” – täällä tehdään huippututkimusta! Me ollaan joko ekaks parhaita tai sit tokaks parhaita! Etusivun kuva on otettu etiikan luennolta ja ei voi olla kuin jonkun tahon ironian tajua, että tuloksellisuutta koskevassa jutussa, joka sivuaa innovaatioyliopistoa ja alliansseja, on kuva filosofian luennolta. No, periaatteessa se liittyy uutisointiin ja tutkimukseen, jonka mukaan Jkl:n yhteiskuntatieteellinen on Suomen paras yksikkö (tuloksellisuus!) kasvatustieteiden laitoksen kanssa. Me teemme tiedosta markkinoitavaa, omistettavaa ja helposti kuljetettavaa materiaalia, jota voimme autuaassa auktoriteetissämme tarjoilla pieninä palasina muille maan matosille. iih

Muutama päivä sitten Hesarissa oli muuten juttu filosofipalveluista, joita filosofit tarjoavat ikään kuin terapian tai psykologian sijaan. Lohdullista työllistymismahdollisuuksieni kannalta.

Kuvatekstissä lukee: ”Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellinen tutkimus on turkulaisen raportin mukaan alansa huippu tutkimuksen tuloksellisuudessa Suomessa.” Luin aluksi, että siinä oli vielä kirjoitusvirhe, mutta ei sentään. Sisäsivulla: ”Monitieteisistä yliopistoista Jyväskylässä tehdään tuloksellisinta tiedettä, todistavat turkulaiset.”

Tuloksellisinta? Turkulaiset? Jos oltaisiin Tampereella, niin radio ysiviisseiskan mukaan uutisen takana on joku vittuileva turkulainen.

Lapinlahden linnut.

Haluan jakaa täällä kivan luennoitsijan jakamia linkkejä liittyen globaaliin kapitalismiin ja sen tutkimukseen!

Globalisaatiotutkimuksen puolella Bob Jessop kirjoittaa globalisaatiosta: “It´s about time, too!“, ja otsikko ei viittaa globalisaation “toivottavuuteen”, vaan ajan, temporaalisen huomioimiseen: “Globalization is a phenomenon of a ‘runaway world’, of the annihilation of distance by time, of the acceleration of social events and processes.” Kaiken kaikkiaan globalisaatio ei Jessopin mukaan ole selittävä ilmiö (kuten arkisessa puheessa herkästi päätellään), vaan on tärkeää ennemminkin ymmärtää, mistä ja millaisista ilmiöistä itse asiassa on kyse, kun puhutaan globalisaatiosta. Tässä artikkelissa tarkastellaan juuri ajan ja paikan sekä muutoksia että näiden muutosten vaikutuksia esimerkiksi kansallisvaltioille. Lisäksi ajan ja paikan epätasaisilla liikkeillä on vaikutus kapitalismiin:

“The multicentric, multiscalar, multitemporal, multiform, and multicausal processes assosiated with globalization enhance capital´s capacity to defer and displace its internal contradictions, if not to resolve them, by increasing the scope of its operations on a global scale, by reinforcing its capacities to disembed certain of its operations from local material, social and spatio-temporal constraints, by enabling it to deepen the spatial and the scalar divisions of labor, by creating more opportunies for moving up, down, [etc.]”

“In short, the developement of globalizing capitalism typically intensifies the spatio-temporal contradictions and tensions inherent in the capital relation and/or its articulation and co-evolution within the spatialities and the temporalities of the natural and the social world beyond the sphere of the value relations.”

Tässä taas Žižek ja Jack Bauer. Mitä pakottava kiire tarkoittaa eettisesti?

Ja laiton kuva:

Otsikko on aika jännä, jos nuo kaksi sovittaa yhteen. Aika kummia ja kiinnostavia mielikuvia tulee. Mutta tämä teksti vain jatkaa Antin alkamaa keskustelua.

Juttelin eilen juuri Villelle, kuinka joskus hävettää, että ei todella osaa suhtautua asioihin ja maailmaan juuri muuten kuin epäilevästi ja kysyvästi. Sellainen käytös näyttää aina lähtökohtaisesti ylemmyydentuntoiselta, ja minusta olisi jotenkin sääli ajatella, että se olisi ainoa asia tai tunne joka minusta huokuu: väsynyt, konservatiivinen elitismi. Ehkä se on oma itsekuvani harha, ja ainakin se on tämän asian kannalta sivuseikka, kunhan taas jorisen ennen kuin alan kirjoittaa. Ehkä se on joku häpeä siitä, että kokee surua ja syyllisyyttä. (”turvattomuuden, säälin uhreja kohtaan, epämukavan tietoisuuden vaikeasta seksuaaliminän muodostamisesta, jne.”)

Kirjoitan ensin vapaudesta vielä. Tai tiedosta. Tai vapaudesta tietoon. ”Tiedossa on uusi teollisen vallankumouksen veroinen vallankumous.”, kirjoittaa Antti. Mainitsin tästä itse asiassa eilisessä kirjoituksessani, tietokapitalismi ja informaatioyhteiskunta. Minun lyhyen historiallisen muistini mukaan ”informaatioyhteiskunta” on ennen kaikkea muutaman vuoden takainen hypetyssana, jonka taustalla on usko siihen, että tulevaisuuden ongelmat poispyyhkiytyvät juuri teknologian siivittämänä, kun ihmiset oppivat itseorganisoidusti ja vapaasti työskentelemään suurten tietomäärien kanssa. Suomessa, huom. Sanassa on toki oma totuutensa, eli vähintään se, että ”tietoa todella on paljon”, eikä sen seurauksena esimerkiksi työmaailma ole eikä voi olla samanlainen kuin joskus aiemmin. Mutta tiedon määrä tai saatavuus sinänsä eivät kerro mistään mitään. Tästä kirjoittaa Juha Suoranta, joten linkkaan sinne.

En siis kiellä, etteikö internet tarjoaisi nopeasti tietoa ja periaatteessa myös rajattomasti tietoa. ”Mitä tämä tekeekään vaikkapa uuden sukupolven sisäluku- ja tiedonhakutaidoille?” Se, mistä itse asiassa ensisijaisesti puhun, on juuri oppiminen, ja jota Suorannankin kirjoitus käsittelee. Miten mielekästä tietoa hankitaan informaatiotulvan keskeltä? Mitä tieto on ylipäätään? (Tärkeä kysymys, joka vaatii pitkiä sepostuksia.) Miten onnistuu lähdekriittinen ajattelu ja tiedon asettaminen suurempiin historiallisiin tai ideologisiin kehitysraameihin? Miten nykyinen työelämä ja elämäntapa ylipäätään muokkaavat sitä, millaista tietoa ja ymmärrystä ihmisiltä vaaditaan? Minkä takia yliopistossa opiskelemisen aikaa lyhennettiin ja opiskella saa nyt viisi ja korkeintaan seitsemän vuotta? Villen kanssa eilen juteltiin tästä, ja Ville sanoi, että nykyään hänestä tuntuu, että ainoa mielekäs tieto on fragmentaarista, erillisiä, pieniä lauseita ja tiedonpätkiä. Me Villen kanssa puhumme aina aivan eri ulottuvuuksista, mutta olen täysin eri mieltä silti tuosta tiedon määrittelystä. (Villen lähtökohta on tietenkin estetiikassa, runoudessa, ja puhuu omasta puolestaan siitä suunnasta.) Sirpaloitunut, lähdekritiikitön tai irrallinen, ulkokohtainen ja nopea tieto ei ole mielekästä tietoa, paitsi ehkä jossain aika rajatussa mielessä. Ja ennen kaikkea ”lisänä”. Kyllä wikipedialla saa joihinkin tarpeisiin aivan tarpeeksi ja miellyttävän nopeasti ja helposti informaatiota, oikeasti. Toisin sanoen netin tarjoama tieto ei tarjoa ilman etukäteisharjaantumista tai aikaisempia tietoja automaattisesti yhtään mitään hyvää, vaan päinvastoin riskinä on refleksiivinen epävarmuus, jossa ihmisen ei tarvitse tuntea itseään, yrittää ymmärtää maailmaa tai hahmottaa sitä minkäänlaisena jatkuvana tai pysyvänä, vaan olla ainoastaan käytettävissä. Olla mukautuva, tietää juuri sen verran kuin tarvitsee jotakin erityistä tehtävää tai tarvetta varten. Ei ikinä kysyä ”miksi?” tai löytää nautintoa itse oppimisesta ja sisällöistä ja merkityksistä, ei siis oppia ja hankkia tietoa sen itsensä vuoksi.

Kun kirjoitin institutionaalisista järjestelyistä, tarkoitin tätä, oppimisprosessia. Tiedonhankintaa ei voi mitenkään erottaa nykyisestä koulutusjärjestelmästä, jota taas ei voi erottaa valtiovallasta.

”Mikäli lapsiporno muodostaa ennakkotapauksen, jossa valtio saa mandaatin päättää, mikä on soveliasta sen kansalaisille ja luoda tuon ennakkotapauksen turvin mustan listan internetistä, se tulee luoneeksi sensuurifiltterin, jota on myöhemmin helppo laajentaa koskemaan muitakin kuin seksuaalimoraalisia kysymyksiä.”

Ei minulla tuohon ole mitään vastaan sanomista. Tuo on oikeasti vakava kysymys, ja voidaan katsoa varoittavaksi esimerkiksi vaikkapa Kiinan sananvapaus- ja niin monia muitakin ihmisoikeuskysymyksiä. Kiinassa tulee kyllä esille ihan älyttömän monia aivan kummallisia asioita, esimerkiksi yhteiskuntajärjestykseen ja kansalaisten tasa-arvoisuuteen liittyen. Mutta se on toinen jutska. Mutta sen siis voi lisätä, että ”salliminen” voi olla aivan yhtä näennäistä todellisen sananvapauden kunnioittamista kuin sensuurikin, jos salliminen ”unohtaa” sen, että on taattava samaan aikaan myös positiiviset kyvyt ja mahdollisuudet ihmisille, koska se ei tapahdu automaattisesti. Vaikeneminen on myöntymistä. ”Sometimes inaction is itself action, of course”, sanoo Thessaly Morpheukselle! Mutta tästäkin lisää Suorannalla, mahdollisuuksista. Ja edelleen Wikiopistosta.

Toisin sanoen, sen sijaan, että puhutaan vapaudesta tietoon ja tiedon saavutettavuudesta, pitäisi minun(kin) mielestäni keskittyä oppimisen vapauteen ja sen kaikenlaiseen tukemiseen. Ero on siinä, että oppiminen on pitkä, vaikea, monipolvinen prosessi, joka parhaimmillaan kuitenkin tukee juuri sitä, mikä on arvokasta: ihmisten kykyä autonomisuuteen ja vapauteen. Tästä voisi kirjoittaa edelleenkin tosi paljon, esimerkiksi juuri ympäristövaikutuksista ja muusta, mutta…

Siirryn siihen toiseen aiheeseen, lapsiporno ja seksuaalisuus. (Koska mulla on mennyt tämän tekstin kirjoittamisen tosi kauan aikaa, ja PITI lukea ihan muuta. Mutta enpä malttanut!)

”Lindénin lausunnosta välittyy käsitys, että pedofilian uhri on surullinen tapaus yhteiskunnallisesti siksi, että hänen normaalin seksuaalikäsityksen muotoutuminen on nyt pilattu liian varhain nuoressa vaiheessa”

Samoin voi todeta, että kun itse kirjoitin lapsipornon vastenmielisyydestä, jätin huomioimatta sen puolen, että toisaalla on pedofiili, ihmisenä, johon olisi luotava jokin suhde, kuten valistuneen ihmisen pitää luoda kaikkeen. Ennen kuin alan kirjoittaa mitään, pitää todeta se ongelma, mikä tähän kaikkeen keskusteluun liittyy, myös Lindénin kohdalla. Maailma on ristiriitainen paikka. Ei ole yhtä oikeaa, mutta on tuhat väärää. Ovatko ihmiset pahoja vai tekevätkö he vain pahoja asioita? Ja miksi mihin tahansa rumaan asiaan voi sisältyä hurjan monta kaunista asiaa ja toisaalta mikään kauniskaan ei ole tyhjä, irrallinen ilmiö, vaan kerää lokaa, pölyä ja mätää itseensä? Mutta kun jostain kerran on puhuttava, niin samalla on suljettava toisia ovia, joita ehkä voi toisessa yhteydessä avata. On siis vaikea sanoa, että jokin asia on väärin tai huonoa, mutta puolustan kyllä näkemystä, että sen voi ja se pitää sanoa. (Tästä voin kirjoitella lissee, jos niikseen tulee.) Mutta pitää samaan aikaan tajuta, että vaikeinta ja eniten surua ja ahdistusta aiheuttavaa on ehkä kuitenkin se, että mitään ratkaisuakaan ei ole kaikkeen. Maailma on ristiriitoja ja yhteensovittamattomia palasia täynnä. Sovitat jonkin palan yhteen, ja toisaalla kolisee. Ehkä tämä todella on vain liberaalin ja valistuneen maailman ongelma, ja oikeasti voisi myös kieltäytyä edes yrittämästä ymmärtää pedofiiliä ja luokitella pedofilian uhrin elämä valmiiksi ”saastuneeksi”. Tai no, ehkä tämä todella onkin vain pienen yhteisön ongelma, koska kyllä luokittelu ja kieltäminen ja hylkääminen ovat edelleen poliittisen ja myös henkilökohtaisen toiminnan keinoja.

Puhun nyt mieluummin pedofiileistä kuin uhreista, koska pedofiilit ovat tällä hetkellä varmaan yksiä vihatuimmista ihmisistä keskuudessamme. Toisaalta samalla pedofiliaan liittyy myös juuri oman seksuaali-identiteetin ”uhka”, josta Antti kirjoittaa.

”Väitän edelleen, että koska lapsen ja nuoren seksuaaliseen kehitykseen suhtautuminen on mitä on (eli vaivaantunutta ja erityisen mahdotonta on siihen suhtautua mitenkään avoimesti), myös ns. normaalien ihmisten “normaalin” seksuaalikäsityksen muotoutuminen on hankala, kompleksinen ja pitkä prosessi.”

Normaliteettien määrittely on luokittelua, joka syntyy pelosta oman itsen ja identiteetin puolesta, pelosta yhteisöön kuulumattomuudesta ja hylätyksi tulemisesta. Mikä on ”normaali”? En usko olevan ”normaalia” sellaisessa mielessä, että sen voisi positiivisin määrein ilmasta. Mutta, nyt tulee paha lause, on silti voitava sanoa, että pedofiili ei ole normaali. Pedofiliaa ei tarvitse hyväksyä, vaikka myöntää kaikki identiteetti- ja seksuaalikehityksen vaikeudet kenellä tahansa ja erityisesti Antin kuvaamassa pornon ja syyllisyyden ja kysymysten sekamelskassa. Tai no, voihan toki kehittää jonkin toisen ilmaisun, kuten että pedofiili on ”kokenut jonkin *tähän kohtaan poliittisesti korrekti sana* kokemuksen ja hänen minäkehityksensä on tämän- ja tämänlaista” ja jättää kaikki normatiiviset ilmaukset kuvauksesta pois, kuvailla deskriptiivisesti ja ”neutraalisti” pedofiiliä, samaistaa pedofilia luonteenpiirteeksi tai yksilölliseksi ominaisuudeksi. Mutta itse näen tuon paljon pahempana neutraloimispyrkimyksenä, joka pitää sisällään tausta-ajatuksen siitä, että kaikki asiat maailmassa ovat samanarvoisia. Mutta minä en ole relativisti. Minusta tiedossa on määrän lisäksi laadullista eroa, ihmisten käytöksen seurauksia voidaan arvioida ja (seksuaalista) halua voi olla sekä alistavaa mutta myös toiseutta ja toista ihmistä ja itseään aidosti kuuntelevaa ja kunnioittavaa. Neutraalista ja ulkoapäin ikään kuin ”tikulla tarkastelusta” tulee oma tieteenlajinsa ja dialoginsa, joka ei sano mitään ja sanoo kaiken. Itse asiassa minullekin on aivan sama, onko pedofilia ”luonteenpiirre” vai syntynyt jostakin traumasta vai jotain luonnollista toimintaa, jonka yhteiskunta vain tukahduttaa. En todellakaan tiedä syytä, miksi joku yksittäinen henkilö on pedofiili. Mutta pedafiilisen toiminnan sisältöä ja suhtautumista muihin ihmisiin, lapsiin, se ei silti muuta.

Tuota tuota. Kirjoitus jää nyt kesken, mutta ehkä se ei haittaa, koska koko kirjoitus alkoi keskustelusta. Kaikki jää aina kesken. Aivan uusi suuntansa olisi vielä itse seksuaalisuus ja sen kehittyminen, sekä “normaali” että “epänormaali”, ja porno siihen liittyen. Mutta ehkä siihen siis myöhemmin.

Nyt saattaa tulla teksti, joka lyhyydestään (kyllä, lyhyydestään!) johtuen saattaa aiheuttaa epäselvyyksiä. Ja koska se on lyhyt, se sisältää paljon sulkuja.

Edellisessä kirjoituksessa tuli viittaus lapsipornoon. Lapsiporno on tämän helmikuun (ja maaliskuun) teemanumero. Ulla Karttunen tiivisti yhden aikakauden ongelman (joka lapsiporno on tässä maailmassa) omassa taideteoksessaan ja sitten politiikan ääni Suvi Lindén ilmaisi omassa reaktiossaan… no, aika monta asiaa.

Antti kirjoitteli aiheesta ja minä nyt otan kantaa, tai jatkan keskustelusta. En ole varma, onko Lindén ainoastaan tyhmä vai… hetkinen, en edes keksi toista järkevää vaihtoehtoa. Jos todella nostaa oleellisemmaksi sen, että taideteos, joka vastustaa ilmiötä on muodollisesti laiton (koska se vastustaa lapsipornoa sen omilla aseilla, mikä on estetiikan ja kritiikin kannalta kiinnostava, eikä ollenkaan tietenkään uusi kritiikin muoto), tulee samalla väheksyneeksi aika lailla itse ilmiön vakavuutta. Toisin sanoen nettisensuuri tulee tarkoittamaan (Lindénin kommentoinnissa) jotain ihan muuta. Se ilmaisee sen, joka on sanottu jo useaan kertaan, että lapsipornosta tulee sekä “poliittisesti korrekti” ilmaisu että keskustelunaihe, jonka verukkeella paljon muuta voidaan innokkaasti unohtaa. Niin monta kertaa on Orwell jo haudassaan kierähtänyt.

Mitä on se muu, mitä sitten unohdetaan? Nämä verkon sananvapauskiistat ovat jotenkin… omituisia. En osaa oikein suhtautua niihin, myönnän. (Siksi kirjoitan, siis.) On vielä olemassa ero sananvapauden ja verkon sananvapauden kannalla. Jälkimmäisessä on erityisesti tiettyjä ongelmia, jotka helposti verkkokeskustelussa voi unohtua. On paljon kohinaa. Minä esimerkiksi en seuraa aktiivisesti ainoatakaan keskustelupalstaa. Valikoin seurani suhteellisen tarkasti. Luen lähinnä muutamia (suomalaisia) blogeja, kavereiden nettipäiväkirjoja (ja molempien määrä on vähentynyt parin vuoden sisällä) ja satunnaisia artikkeleita ja uutisia. Ilmiö on siis se, että netissäkin, samoin kuin tiettyjen elokuvien, alakulttuurien, musiikin, aatemaailmojen, kirjojen ja kirjallisuuden, minkä tahansa, ympärille kokoontuu hyvin homogeeninen joukko ihmisiä, ja suhteesta johonkin kokonaisyhteiskuntaan tai keskivertoihmiseen (jota myöskään ei saa sanoa ääneen, koska sitä ei ole) tulee vino. JA koska joku 95% ihmisistä ajattelee olevansa parempi kuin muut, niin joukossa tiivistyy jotain. Eikä se tiivistyminen tietenkään välttämättä ole tyhmyyttä. Itse asiassa suomalaisessa blogikulttuurissa uskon tapahtuvan aitoa ja avointa kommunikaatiota ja tiedonvälitystä.

“Nähdäkseni internet tulee mullistamaan perinteisiä käsityksiä valtiovallan itseidentiteetistä ja sen oikeuksista kansalaisiinsa ja heidän uudenlaisiin tiedonsaantimahdollisuuksiinsa.”

Sanon mutta. Kuinka suuri osa ensinnäkään suomalaisista käyttää nettiä ja sen mahdollisuuksia jotenkin “tehokkaasti”, “intellektuellisti” tai avaramman maailmankatsomuksen (tai jotain) kehittämiseksi? Entä miten tällainen käyttäminen ensinnäkin tulee mahdolliseksi? Nämä ovat vasta kaksi kysymystä suhteellisen rajatussa raamissa, suomalaisten netinkäyttäjien. Tällainen itseorganisoituva oppiminen yhdistettynä vielä internetiin ei synny tyhjästä, vaan vaatii melkoisia sekä institutionaalisia että teknologisia järjestelyjä. Suomalainen koulujärjestelmä on tässä mielessä ehkä ihan onnistunut, koska kuten näkyy, tässähän sitä nyt tällaisiakin kirjoitellaan. Opetushallituksen suunnitelmia sietäisi kuitenkin seurata, koska siellä pyritään tiettyihin teleologisiin lopputulemiin, joiden mukaisesti opetus organisoidaan. Mutta edelleen sekin näkyy, että en osaa olla aivan yhtä innoissani ajatuksesta, että internet voisi tarjota jotain mullistavaa kaikkien ihmisten kannalta. Tai edes suuren osan. Tai ehkä myöskään, että ajatukseen liittyisi yhtään sen suurempia mahdollisuuksia, kuin mitä vaikeuksia ja sivujuonteita ja seurannaisvaikutuksia se pitää sisällään.

Seuraavaksi nimittäin voidaan katsoa sitä, mikä on internet globaalisti. Olen sattumoisin juuri globaalia kapitalismia käsittelevällä kurssilla, jossa olemme sivujuonteina käsitelleet esimerkiksi joissain yhteyksissä kannatettua ajatusta siitä, että maailma on kaikkialla siirtynyt tietokapitalismiin, ja että informaatio todella on (suomalaisessakin) yhteiskunnassa Nyt. Mutta ei se ole. Ei tällaista lausetta voi esittää tarkastelematta empiiristä maailmaa. Tähän sopii esimerkiksi kurssilla annettu esimerkki, joka puhuu täysin puolestaan: Kibera. Se nyt on olemassa ja todistaa olemassaolollaan, että maailmat eivät kohtaa. On hyvä muistaa, että suomalaiset elävät ihan omassa todellisuudessaan. Ja vähänkään esimerkiksi jenkkitodellisuutta seurannut voi sanoa, että edelleen teknologiset mahdollisuudet ja henkiset mahdollisuudet ovat myös kaksi eri asiaa. Ne eivät jakaudu tasaisesti edes suomalaisten kesken, mutta täälläkin tasaisemmin kuin globaalisti.

Minusta henkilökohtaisesti netin käyttö on kivaa ja hyödyllistä ja se tarjoaa paljon mahdollisuuksia (joita, kuten kävi ilmi, tosin käytän aika rajoitetusti, koska netin ulkopuolella on vielä kiinnostavampi maailma, vai IIK onko väärin puhua enää netin ulkopuolisesta maailmasta), enkä pidä sensuurista enkä halua tulla sensuroiduksi. Katson siis, että netin käyttö on mukava sivistynyt ylellisyys meille. Meille, jotka olemme samassa tilanteessa. Sitten on olemassa valitettavasti ne jotkut, jossain. Ei tämä minun silmissäni ole reilua, mutta ei yksinkertaistakaan.

Niin ja sitten voi vielä katsoa kuvat National Geographicin parin numeron takaisesta (?) jutusta tietokone- ja muu teknologiaroskan päätymisestä kolmansiin maihin. Jos ehdin kirjastolla tarkastaa numeron, editoin tätä kirjoitusta. Tarkoitukseni lähinnä on nyt kasata yhteen kaikkia eri asioita, jotka on pidettävä mielessä keskustellessa. Kaikki asiat olisi pidettävä mielessä. Teknologisella kehityksellä ja kulutuksella voi olla jotain tekemistä ilmastonmuutoksen ja saasteongelmien kanssa.

Palaan vielä lapsipornoon. Toissapäiväisen hesarin “Peruskoulun rehtori” toivoi siis ennaltaehkäisyä lasten seksuaaliselle häirinnälle. Ennaltaehkäisy ei ole luonteeltaan passiivista, koska mikä tahansa toiminta on aktiivista. Jossain suhteellisen yksinkertaistetussa ja kärjistetyssä mielessä (seksuaalisten) mainosten kieltäminen voi olla sensuuria. Ehkä mainostajien tai kauppaketjujen mielestä se olisi sensuuria. Tai eipä sen tarvitse olla välttämättä yksinkertaistettua. Ongelma on lähinnä se, että sensuurin erottaminen siitä, että meillä todella ON jokin arvo (toisin kuin Lindénillä) jota halutaan tukea, on välillä hankalaa. Vapaus ei ole vapautta yhteen suuntaan ja tasa-arvo ei ole tasapäistämistä, ja niin edelleen. Lapsi ei ole aikuinen, (vaikka jumankauta yhdessä 70-luvun radikaalifeministin kirjassa hahmotellaan ajatusta siitä, että länsimaissa “vapautettaisiin” lapsi “holhouksesta”, mikä on esimerkki hyvän kritiikin tosi kummallisesta sovelluksesta) ja jos haluaa tukea lapsen oikeutta olla sellainen kuin hän on ja vapaa aikuisen maailman käsitteistä ja käytännöistä, tulee väistämättä meidän yhteiskunnassamme ongelmia.

Minulla on myös omakohtainen kokemus tästä oudosta asiasta, lapsen ja aikuisen välimatkasta. Itseäni on ahdisteltu ollessani suurin piirtein 10-vuotias. Muistan, että kokemus oli ahdistava ja omituinen. Itsensäpaljastaja ei tullut fyysisesti kosketusläheisyyteen, mutta pystyi kuitenkin estämään fyysisen pakenemiseni (autollaan) ja pakotti katsomaan omaa penistään ja kommentoimaan sitä eri tavoin. Mietiskelin eilen ystävieni kanssa, että näin jälkeenpäin tuntuu täysin käsittämättömältä, että joku aikuinen ihminen nauttii siitä, että saa pakotettua ja alistettua lapsen sellaiselle omalle alueelleen, joka on lapselle aivan eri ulottuvuudessa, seksuaalisuuteen. Siinä on jotain hyvin omituista. Ei se tietenkään redusoidu “yhteiskunnan yliseksuaalistumiseen” tai mainosten virikkeiden pakottavuuteen, mutta jos erilaisten hyväksikäyttötapausten lisäksi tai tukemassa niitä on kokonainen kulttuuri, joka ei jostain syystä pysty tai halua erotella lasta, nuorta, aikuista, vanhusta ja seksualisuutta ja erotiikkaa, seksiä toisistaan, vaan kohtelee kaikkia “samoin” ja samalla kuvittelee, että vapaus on estottomuutta, niin silloin ollaan tyhmiä. Silloin puhutaan omien arvojen kanssa ristiriitaisesti.

Kaiken kaikkiaan en yritä väittää, että tämä kyseinen nettisensuurijupakka nyt olisi mitenkään lapsipornon tai sananvapauden kannalta täysin määrittelevää, tai että vain tästä olisi kyse. En minä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Yritän hahmottaa sitä, millaisia monimutkaisia ongelmia käytäviin keskusteluihin liittyy. Se, mistä näkökulmasta lähtee asioita erittelemään, vaikuttaa välttämättä siihen, mitä tulee sanoneeksi. Jos lasten oikeudet nousevat ensisijalle, vaikkapa kaikki mainonta saattaa näyttää saatanalliselta koneelta (hihi, minulla on hieman taipumuksia tähän suuntaan) ja ilmiöstä tulee tynkä. Minusta lapsiporno vastenmielistä, ja se on arvo, joka tässä surullisessa maailmassa on sovitettava kaikkiin muihin arvoihin, mutta en tiedä miten.

Sitä kyllä olen useaan kertaan miettinyt, että kuka menettäisi ja mitä, jos tiettyjä konsumerismia (ja samalla tylsämielistä seksuaalikuvastoa) ylläpitäviä rakenteita radikaalisti purettaisiin, siis valtiollisen säännöstelyn kautta.

Meinasi mennä puurot väärään kurkkuun aamulla, kun avasin Hesarin. “Metsäyhtiö UPM vähentää tuhansia työpaikkoja Suomesta”. Voikkaan tehdas, yksi kone Kuusankoskella, sellutehdas ja yksi paperikone Valkeakoskella, lisäksi irtisanomia muilla paikkakunnilla. Pahin kohde on Voikkaan paperitehdas, joka sulkeutuu kokonaan.

Tämä asia tuskin muuten juuri minua hetkauttaisi, mutta sattumoisin lähisukuni haarautuu tällä hetkellä kahtaalle Suomen maassa, Tampereen ja Kuusankosken seutumille. Kuusankosken seutumilla, tarkkaan sanoen Voikkaalla, asuvat isovanhempani ja lähiseuduilla myös serkkuni, joten olen viettänyt aika monia kesiä siellä. Serkkujeni isä itse asiassa on kyseisessä Voikkaan tehtaassa töissä, joten heillä ei liene kovin iloiset tunnelmat.

Silmiini osui sisäsivujen otsikko “Pesonen tappoi kaupungin”, Voikkaan paperitehtaan pääluottamusmiehen kommentti saneerauksesta. Lause on niin totta kuin vain voi olla. Voikkaa on rapistunut, vanhentunut, kallioinen paikka, jossa asuu vain vanhuksia, työttömiä ja paperitehtaan työtekijöitä. Neljä-, kolmekymmentä vuotta sitten Voikkaa oli elinvoimainen asuinpaikka, silloin kun äitinikin vielä asui siellä. Kehitys kuitenkin kääntyi päinvastaiseksi, ja Kuusankosken keskusta alkoi viedä palveluja, jolloin tietenkin Voikkaan palvelut lamaantuivat. Käytännössä tehdas on ollut tärkein tukipilari.

Voikkaalla kävellessä kuolevan kehityksen huomaa hyvin selvästi. Kyseessä ei ole vain pieni paikka, vaan pieni paikka, joka joskus oli suurempi. Talot ovat vanhoja ja rapistuneita, samoin asfalttitiet. Kivetykset ovat hajalla. Lisäksi monessa kohtaa tiet ovat vinoja ja kaltevia, kävelytiet kapeita. Kivetyksien rikkinäisistä väleistä puskee heinää ja voikukkia, ja syksyllä kaikkialla on keltaisia ja punaisia vaahteranlehtiä. Tähän päälle kuuluu tehtaan jatkuva humina. Varsinkin isovanhempieni talon lähialue on juuri tällaista. Huminankin kuulee hyvin selvästi. Kalliota, epätasaista maastoa, vaahteroita ja kirsikkapuita, hajonnutta asfalttia, etanoita. Voimakkaasti virtaavalle Kymijoelle ei ole kuin puolen kilometrin matka alamäkeen. Pyörteet ovat niin vahvoja joen reunamallakin, että pienenä ei uskaltanut melkein irrottaa kättään laiturista tai puunoksasta. Kyllä, rakastan Voikkaata. Ehkä juuri johtuen siitä melankolisesta ja toisaalta rauhaisasta mielikuvasta, joka minulle tulee aina, kun ajattelen paikkaa.

1400 työtöntä Kuusankoskella, kertoo HS, nyt tulee lisää 1100. Vuonna 2004 asukkaita on ollut 20 392, joten työttömyysaste noussee aika korkeksi.

Pari nostalgista kuvaa viime kesältä, kun kävimme Villen kanssa rentoutumassa mummolassa. Kymijoen rannalla. En tiedä tarkalleen, mikä hyljätty rakennus on aikoinaan ollut.