·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Käsittämätön olo. Kävelin monttu auki Mattilanniemestä pääkirjastolle julkistalouden tentistä, johon en päässyt, koska olin unohtanut ilmoittautua. Olisi edes ensimmäinen kerta. Sinne meni viisi opintopistettä. VIISI! Olin lukenut!

Lueskelen kasvatustieteiden perusopintojen kurssikirjaa maanantain tenttiin. Aihe on koulutuspolitiikka, johdantona Sirkka Ahosen
Yhteinen koulu –teos, jossa tarkastellaan koulutuksen muotoutumista Suomessa Snellmanin sivistyseliittiaatteista peruskoulu-uudistukseen ja 80-90 –lukujen liberalisaatioprojektiin. Keskeinen tarkasteluperspektiivi kirjassa on käsitys tasa-arvosta: onko koulutuksen tasa-arvo pyrkimystä opiskelijoiden/kansalaisten/ihmisten) yhtäläisyyteen (yhtenäisen, samanlaisen koulutuksen muodossa) vai onko tasa-arvo pikemminkin oikeutta sellaiseen opetukseen, jota yksittäinen henkilö haluaa tai tarvitsee.

On pari aihetta, joista haluaisin kirjoitella. Aiheet liittyvät köyhyyteen. En osaa oikein päättää kummasta suunnasta kirjoittaisin. Mutta joka tapauksessa Vanhanen tämän aloitti. En osaa kyllä päättää sitäkään, että onko Vanhasen keskustelunavaus (vai mikä lienee) vitsi. Epäilen, että kyseessä on taas jokin konspiraatio: se sanoo nyt aivan liian läpinäkyvästi sen mitä se tarkoittaa, että ei puhuta köyhistä, että ei kiinnitetä huomiota niihin, koska meillä muilla menee hyvin. Millainen idiootti sanoo tuollaista edes ääneen? Joko todellinen idiootti tai sitten tosi kiero tyyppi, joka yrittää käyttää jotain tripla-agentin hämäystä.

Ei ole mitään kysymystä siitä, onko Suomessa sorrettuja. Yksi ryhmä on vähävaraiset. Tuloerot ovat kasvaneet vuodesta 1995 Suomessa, ja samoin melkein kaikissa länsimaissa. Tämä tilanne tuotetaan hallinnollisesti ja poliittisesti, ja asennoituminen köyhiin muokataan ideologisesti. Nämä keinot eivät tietenkään ole mitenkään irrallaan toisistaan. Koulutuspoliittisesti tämä on kiinnostavaa. Miten koulutus on yhteydessä köyhyyteen, sekä konkreettisesti rahan määrän suhteen että köyhiin ja köyhyyteen asennoitumisen suhteen?

Ahosen kirja kuvaa, kuinka 1990-luku teki oikeistoliberalistisen pesäeron aikaisemmalle koulutusajattelulle, joka eroistaan ja ristiriidoistaan huolimatta mielestäni näyttäytyy monella tapaa ajateltuna kelvollisena valistuksen ja kansalaisyhteiskunnan yhdistelmänä. (Joskin sinänsä näitä voidaan tietenkin eri tavoin arvostella ja pohtia.) Olen laiska ja siteeraan kirjan takakantta, joka tiivistää historian napakasti:

”Kansallisfilosofille J. V. Snellmanin mielestä sivistys oli kansakunnan jäsenten yhteinen velvollisuus, oppivelvollisuuslain arkkitehdin Mikael Soinisen mukaan yhteistä koulua tarvittiin eheyttämään kansalaissodan kahtia repimää kansaa, kun taas peruskoulun isä R. H. Oittinen arvioi, että koulutuksellinen tasa-arvo oli hyvinvointivaltion ehto. Oikeistoliberaalit puolestaan katsoivat 1990-luvulla, että koulutus oli yksilöllinen eikä yhteisöllinen voimavara.”

Ote kirjasta liittyen Holkerin hallituksen tekemiin hallintokulttuurin muutoksiin:

”Opetusalan keskushallinto oli ensimmäisiä voimakkaan supistuksen kohteita. Kouluhallitus ja ammattikasvatushallitus yhdistettiin opetushallitukseksi ja niiden alakohtaiset yksiköt järjestettiin uudelleen, niin että esimerkiksi vanha oppiainekohtainen normiohjaus höltyi. Oppikirjojen tarkastustoimisto lakkasi kokonaan, joten vastuu koulun oppimateriaaleista jäi kokonaan kaupallisille kustantajille. Opetushallituksen tehtävä ei enää ollut ohjata kouluja vaan vain kehittää opetustoiminnan päälinjoja ja arvioida sen yleistä tasoa.”

Hallinnon muutokseen kuului myös se, että ”- - vastaperustettu, entisestään kutistettu Opetushallitus alkoi 1991 tehdä uusia opetussuunnitelman perusteita virkamiestyönä”, joka oli ”yksi tapa sivuuttaa esimerkiksi kasvatustieteellinen asiantuntemus tai poliittinen näkemys uudistustyössä ja vahvistaa virkamiesvaltaa.”

Selasin aamupäivällä jonkin NYT-liitteen, taisi olla uusin. Siinä oli haastattelu Sari Sarkomaasta ja Mari Kiviniemestä. Haastattelun tunnelma, välinpitämätön tai ennemminkin hieman ihmettelevä ja vaisu, heijastaa käsitystä politiikasta ja politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat virkamiehiä, jotka tekevät päätöksiä. On kyse päätöksenteosta, napin painamisesta ja paperin allekirjoittamisesta. Ei ole kyse ideologiasta, eikä olemassa ole olemassa aatteen paloa, koska ”aatetta ei ole”. Antonio Gramsci kritisoi vuosikymmeniä sitten jo parlamentaaris-demokraattista koulutuspolitiikan hallinnoimista, ja syy on ilmeinen: koulutus ja kasvatus on äärimmäisen poliittista ja täynnä moraalisia kysymyksiä ja ongelmia, eikä sitä voi jättää ”puolueettoman oikeistohallituksen” virkamiesmäiseen toimintaan.

Tekisipä muuten mieleni vetäistä natsikortti ja sanoa tässä kohtaa ”Eichmann”. Hannah Arendtin kuvaama virkamies on esimerkki toimintatavasta, joka ylipäätään mahdollisti natsihallinnon toimimisen. Auktoriteettimalli kadottaa toiminnan yhteyden moraaliin, jolloin omakohtainen eettinen arviointi tulee tarpeettomaksi. Ihmisistä tulee virkamiehiä.

Niinpä niin, tämän sekavan kirjoituksen synnytti siis ahdistus siitä, että ihmiset, poliitikot, hallinnoijat, ideologit, tekevät abstrakteja ja yksinkertaisia lausuntoja, joiden moraalinen sisältö on luonteeltaan hyvin käytännöllistä ja monimutkaista. Mitä tarkoittaa kun pääministeri toteaa, että ei pidä keskittyä huono-osaisuuteen - yhteiskunnassa, jossa ei hyvällä tahdollakaan voi nähdä, että hyvinvointi, niin taloudellinen kuin mikään muukaan, olisi enää jakautumassa tasaisesti? Ja todellakin, millainen ihminen, ihminen eikä pelkkä virkamiespoliitikko, sanoo, että vähävaraisuuteen ei pidä kiinnittää huomiota vaan juhlistaa muita? Ja ok, ehkä “tämä ei ollut puheen sanoma”, mutta… olihan se nyt hei.

Olkaamme ylpeä! Keskisuomalainen julistaa etusivullaan, että Jyväskylän yliopiston tulokset ”puhuvat puolestaan” – täällä tehdään huippututkimusta! Me ollaan joko ekaks parhaita tai sit tokaks parhaita! Etusivun kuva on otettu etiikan luennolta ja ei voi olla kuin jonkun tahon ironian tajua, että tuloksellisuutta koskevassa jutussa, joka sivuaa innovaatioyliopistoa ja alliansseja, on kuva filosofian luennolta. No, periaatteessa se liittyy uutisointiin ja tutkimukseen, jonka mukaan Jkl:n yhteiskuntatieteellinen on Suomen paras yksikkö (tuloksellisuus!) kasvatustieteiden laitoksen kanssa. Me teemme tiedosta markkinoitavaa, omistettavaa ja helposti kuljetettavaa materiaalia, jota voimme autuaassa auktoriteetissämme tarjoilla pieninä palasina muille maan matosille. iih

Muutama päivä sitten Hesarissa oli muuten juttu filosofipalveluista, joita filosofit tarjoavat ikään kuin terapian tai psykologian sijaan. Lohdullista työllistymismahdollisuuksieni kannalta.

Kuvatekstissä lukee: ”Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellinen tutkimus on turkulaisen raportin mukaan alansa huippu tutkimuksen tuloksellisuudessa Suomessa.” Luin aluksi, että siinä oli vielä kirjoitusvirhe, mutta ei sentään. Sisäsivulla: ”Monitieteisistä yliopistoista Jyväskylässä tehdään tuloksellisinta tiedettä, todistavat turkulaiset.”

Tuloksellisinta? Turkulaiset? Jos oltaisiin Tampereella, niin radio ysiviisseiskan mukaan uutisen takana on joku vittuileva turkulainen.

Lapinlahden linnut.

Niinhän se on, että kaikkien kanssa juttu ei luista ja joidenkin kanssa sitäkin tiuhemmin. Lähdin useampi päivä sitten käymään kotona, mutta jumituin onnellisesti ensin Tampereelle ystävien seuraan. Olen puhunut kolme päivää putkeen. Huippua.

On hyvä, että on monenlaisia tuttuja. Niitä, joiden seurassa keskustelu ja oman mielipiteen ja ajatuksen ilmaiseminen on hankalaa ja sanat joutuu pakottaen asettelemaan, niitä, joiden kysymykset ja asemat pakottavat miettimään omaa positiota, mutta lopulta myös niitä, joiden kanssa tietää tulevansa sekä emotionaalisella tasolla oikein tulkituksi että älyllisellä tasolla ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Viimeisimmät ihmiset ovat tärkeitä oman jaksamisen kannalta, jotta ylipäätään jaksaa innostua puhumaan, toimimaan, opiskelemaan, tekemään. Ja innostuminen nousee, kun ei tarvitse (enää ja jatkuvasti) perustella omaa olemustaan, omia lähtökohtiaan, omia pyrkimyksiään, vaan voi jatkaa niistä, yhdessä.

Myös se on hyvä, että voi joskus ja joidenkin kanssa puhua akateemisista ja elämäkerrallisista asioista limittyneesti, eikä aina irrallaan, kuin ne eivät liittyisi tai vaikuttaisi toisiinsa.

Haluan jakaa täällä kivan luennoitsijan jakamia linkkejä liittyen globaaliin kapitalismiin ja sen tutkimukseen!

Globalisaatiotutkimuksen puolella Bob Jessop kirjoittaa globalisaatiosta: “It´s about time, too!“, ja otsikko ei viittaa globalisaation “toivottavuuteen”, vaan ajan, temporaalisen huomioimiseen: “Globalization is a phenomenon of a ‘runaway world’, of the annihilation of distance by time, of the acceleration of social events and processes.” Kaiken kaikkiaan globalisaatio ei Jessopin mukaan ole selittävä ilmiö (kuten arkisessa puheessa herkästi päätellään), vaan on tärkeää ennemminkin ymmärtää, mistä ja millaisista ilmiöistä itse asiassa on kyse, kun puhutaan globalisaatiosta. Tässä artikkelissa tarkastellaan juuri ajan ja paikan sekä muutoksia että näiden muutosten vaikutuksia esimerkiksi kansallisvaltioille. Lisäksi ajan ja paikan epätasaisilla liikkeillä on vaikutus kapitalismiin:

“The multicentric, multiscalar, multitemporal, multiform, and multicausal processes assosiated with globalization enhance capital´s capacity to defer and displace its internal contradictions, if not to resolve them, by increasing the scope of its operations on a global scale, by reinforcing its capacities to disembed certain of its operations from local material, social and spatio-temporal constraints, by enabling it to deepen the spatial and the scalar divisions of labor, by creating more opportunies for moving up, down, [etc.]”

“In short, the developement of globalizing capitalism typically intensifies the spatio-temporal contradictions and tensions inherent in the capital relation and/or its articulation and co-evolution within the spatialities and the temporalities of the natural and the social world beyond the sphere of the value relations.”

Tässä taas Žižek ja Jack Bauer. Mitä pakottava kiire tarkoittaa eettisesti?

Ja laiton kuva:

Teen henkilökohtaisen tunnustuksen.

Joskus filosofian opiskelun mielekkyys mietityttää.

Hyvin abstraktilla tasolla olen kuitenkin oppinut jotain, ja ne kaksi asiaa ovat 1) asiat ovat monimutkaisia ja 2) olen väärässä. Ne ovat ihan hyviä opetuksia, kunhan muistaa lisätä niihin aina oikeassa kohtaa lisäykset “eikä ole” ja “enkä ole”.

Ei vaan, tänään olin ympäristösosiologian seminaarissa, YHYS2007:ssa, joka jatkuu vielä huomenna. Niin, tarkka lukijahan tässä jo huomasi, että seminaarihan onkin SOSIOLOGIAA! Mutta risteymissä tässä liikutaan, esimerkiksi ympäristöfilosofian ja poliittisen filosofian. Joka tapauksessa, joka tapauksessa, tilanne on nyt se, että olen iloinen, koska opiskelu on kivaa ja innostavaa varsinkin silloin, kun huomaa, että maailmassa on paljon rohkeita ja älykkäitä ihmisiä. Älykästä on nähdä ja löytää asioiden ja loputtoman tietotulvan keskeltä olennaisuuksia, taustoja ja kausaliteetteja. Rohkeaa on tehdä olennaisuuksista käytännön poliittisia johtopäätöksiä.

Michael Redclift painotti luennossaan sitä, että jotta koko ilmastonmuutos- ja energiapoliittinen keskustelu olisi mielekäs ja jotta saadaan selville esimerkiksi ongelmia ja esteitä päätöksenteossa ja etenemisessä on ylipäätään ja ensiksi purettava ja analysoitava keskustelun ja toimenpiteiden argumentaatiorakenteet, jotta taustaoletukset, jotka todella määrittävät keskustelua, tulevat ilmi. Tämä on normaalia (filosofista) analyysiä, joka ei pyri moralisointiin, vaan kokonaiskuvan hahmottamiseen. Millainen on luontosuhteemme? Toisin sanoen ympäristömuutoskeskustelussa: mitkä ovat keskustelun mukaan ne mekanismit, joilla ilmastonmuutos estetään?

Kuunnelkaa, nää on oikeesti tärkeitä juttuja!

Toinen pääluennoitsija tänään, Joyeeta Gupta puhui energiapolitiikasta ilmastonmuutoksen suhteen. Jollain abstraktilla tasolla Redcliftin luennon sisältö oli itse asiassa jo tutumpaa kuin Guptan esityksen sisältö, koska filosofia operoi ylipäätään keskustelujen ja ilmiöiden ja poliittisten väitteiden analyysillä. Gupta puhui siitä, miten energiapolitiikka ja päästökaupat järjestetään - ja miten ne pitäisi järjestää. Noin tunnin esitykseen ei paljoa mahdu, mutta ihan hirviästihän asiaa oli. Kaiken kaikkiaan Gupta osoitti mm. sen, että suuri(n?) osa ylikansallisista ympäristösopimuksista on käytännössä nollasopimuksia, koska niiden todelliset vaikutukset ja sopimukset ja päätökset (joita ei ole) on helppoa puhua piiloon. Kioton sopimus on yksi tällainen nollasopimus. “An agreement that is not an agreement”, hän totesi. Isoissa sopimuksissa on Guptan mukaan ongelmallista se, että suuri osa tai kaikki maat voivat ratifioida ne, mutta silloin vastuuta ei ole kenellään ja lisäksi kun sisältö voikin olla tyhjää täynnä, niin voi miettiä, kuka lopulta hyötyy.

Luennolla oli paljon muutakin, mutta koko jutun ja äskeiseen ottamaani lyhyeeseen referointiin liittyy Guptan jonkinlainen lopputulema, eli mikä ratkaisuksi energiapolitiikkaan. Ja hänen mukaansa tarpeen olisi kansallisten hallitusten vahvistaminen, jonkinlainen paluu siis aiempaan. “Government back instead of governance.” Lisäksi hän oli saastuttajien suoran oikeuteen haastamisen kannalla, ja näiden rangaistusten noudattamiseksi (jotta siis myös isoja yrityksiä olisi mahdollista tuomita) olisi juurikin tärkeää, että valtiot olisivat vahvoja.

Niin ja jokainen näkee tästä myös sen, mitä tämä kaikki tarkoittaa esimerkiksi pääoman liikkuvuuden kannalta ja (varsinkin suurten) yritysten paikkaan ja valtioon sitomattomuuden kannalta. Ongelma on se, että kun yrityksillä eikä valtioilla eikä kansalaisilla yksinkertaisesti ole yhteistä ilmastonmuutosagendaa (ei sitä ole, agendat ovat muualla, sosiaalisessa tai taloudellisessa - ja yritys nyt yksinkertaisesti ei vain ole enää ainakaan kauaa yritys, jos se ei pyri kasvamaan), niitä on voitava rangaista, ja jotta niitä voitaisiin rangaista, niiden pitää olla sidoksissa johonkin.

Ei minulla tuohon nyt ole oikein mitään kovin järkevää sanottavaa. Paitsi se, että on se minusta edelleenkin rohkeaa, jos julkisuudessa sanoo jotain sen kaltaista, että jotain pitäisi rajoittaa. Että yritysten toimintavapautta pitäisi voida rajoittaa. Ilmastonmuutos on primitiivisiä tunteita herättävä aihe (tuossa oli muuten olevinaan jonkinlainen vitsi, mutta ehkä se on aika kaukaa haettu), ja varsinkin siksi, että se on meidän rikkaassa ympäristössämme helppoa unohtaa, koska rahalla ja teknologialla voi siirtää ongelmat pois näkyvistä. Tämän totesi Gupta siis luennossaan.

Meni perjantaina yli puolen yön, kun äidin kanssa juttelimme taas kerran kasvatus- tai tällä kertaa oikeastaan koulutuspolitiikasta. Sunnuntaina äiti toi minulle luettavaa ja lueskelin siis artikkeleja koulutuspolitiikkaa käsittelevästä kirjasta. Mielenkiintoinen opus, voisi yrittää joskus lukea kokonaan.

Koulutus on siitä mielenkiintoinen aihe, että se ilmentää hyvin yhteiskunnan arvokäsityksiä. Eikä pelkästään ilmennä, se myös luo niitä. Jyrki Hilpelä kirjoitti kirjassa artikkelin otsikolla “Uusliberalistisen koulutuspolitiikan aatteellinen tausta”. Hän näkee tämän hetken koulutuspolitiikan lähteneen nousuun Margaret Thatcherin hallituskaudella. Hilpelä vertaa tämänhetkistä uusliberalistista (koulutus)politiikkaa olemassaolon taisteluksi, koska atomisoitunut yhteiskunta määrittelee jokaisen yksilön itsenäiseksi ja vastuulliseksi yrittäjäksi. Toisin sanoen Darwinin lait pätevät. Uusliberalismin ongelma on se, että sen lähtökohta, eli vapaus, on määritelty varsin kummallisesti. Kyse on muodollisesta, ei todellisesta vapaudesta. Nähdäkseni vapaa markkinatalous on tästä hyvä esimerkki: periaatteessa markkinat ovat kaikille vapaat, mutta käytännössä on selvää, että markkinoille kykenevät vain suurimmat. Tällainen vapaus ei ole kovinkaan tasa-arvoista vapautta.

Satuin juuri viikko sitten (16. päivä) lukemaan Helsingin Sanomien mielipidepalstalta tekstin, jonka oli kirjoittanut kasvatussosiologian professori Ari Antikainen. Hän oli huolissaan siitä, että peruskoulussa on otettu taas käyttöön tasokurssit. Ne lisäävät hänen mukaansa eriarvoisuutta yhteiskunnassa (sillä silloin oppilailla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia oppia ja jatkokoulutusmahdollisuudet rajoittuvat). Tätä on uusliberalistinen koulutuspolitiikka, yhtenä täsmäesimerkkinä. Koulutus Suomessa on ylipäätään muuttunut vuosien varrella “kansan sivistämisestä” kansainvälisen kilpailun valmennusrääkiksi. (Tästä aiheesta kirjoitti Joel Kivirauma: “Kansainvälistymisen pakot: kohti eriarvoistavaa koulutuspolitiikkaa”.) Koulutus keskittyy potentiaalisesti lahjakkaisiin oppilaisiin ja korostaa huippuosaamista ja kilpailua. Huvittava yksityiskohta on tässäkin se, kuinka Suomessa aina koetaan kaikki ulkopuolelta tuleva vaikutus “pakoksi” ja “välttämättömyydeksi”. Suomen on ollut “pakko” pärjätä koulutuskilpailussa, joten (eräs tutkimusta varten haastateltu sanoi tämän) Holkerin hallitus lisäsi huippuihin satsaamista ja luonnontieteiden ja tekniikan määrää. Tähän liittyy myös koulujen (lähinnä lukioiden, uskoisin) eriarvoistuminen, pakollinen imagonrakentaminen, koulujen vertailut jne. (Jos jaksan, kirjoitan myöhemmin tunnustuskirjoituksen ja jatkon tästä aiheesta.)

Näistä asteittaisista koulutukseen liittyvistä päätöksistä käytti joku tyyppi (en kirjoittanut nimeä ylös, en valitettavasti muista) ilmaisua “hidden educational policy”. Muutokset tehdään vähitellen ja pienin askelin, jolloin ei nähdä, että lopulta kokonaiskuva on jotain aivan muuta. Lisäksi sellaisilla näennäisen neutraaleilla päätöksillä, kuten esim. luonnontieteiden suosimisella jonkun muun aiheen kustannuksella, on valitettavasti seurauksia myös toiseen suuntaan, eli yksilöiden asenteisiin. Vedän nyt yksityiskohtia pois, sillä tämä on julkinen kirjoitus, mutta “osaamattomien” ja vähäosaisten/alempien yhteiskuntaluokkien (ja näiden kahden kategorian välillä tulee olemaan läheinen yhteys tulevaisuudessa) arvostus vähenee, syntyy jopa säälimätön asenne heikkoutta kohtaan. Pelottavaa mielestäni on se, että mieleen tulee nopeasti analogioita natsismiin. Nyt etsitään puhdasta, tehokasta ihmislajia, joka voi vastata Jari Sarasvuon vaateisiin ja kilpailuttaa oman persoonansa ja antaa itsestään kaiken Koneistolle.

Okei, nyt alkoi kuulostaa liian pahalta. Olen jo maininnut sanat uusliberalismi ja natsismi ja nyt vielä Jari Sarasvuo.

Koulutus on hyvinvoivan yhteiskunnan perusta, ja sillä on niin kauaskantoisia seurauksia, että ihmisten valaiseminen asian suhteen olisi tarpeellista. Ongelma voi jostakin (ainakin tämän minun kirjoitukseni perusteella) tuntua triviaalilta tai jopa paradoksaaliselta, koska yhtäaikaa on selvää, että älykkyyden ja koulutuksen arvostus yhteiskunnassamme menee yli, ja kuitenkin ettei ole ollenkaan tarkoituksenmukaista kouluttaa kaikkia yhtä pitkälle. Kysymys on kuitenkin siitä, että esimerkiksi tasoryhmät peruskoulussa muuttavat koko peruskoulusysteemin tarkoitusta. Jokainen suomalainen joutuu käymään peruskoulun, ja vieläpä hyvin herkässä ikävaiheessa, joten sen sisältämät eettiset arvostukset eivät ole tyhjänpäiväisiä. Jäljet tulevat myöhässä.

Logiikan luennot 10-17 ohi tältä päivältä. Pian alan kirjoittaa tännekin kaiken koodikielellä. Kävin ensimmäistä kertaa Jyväskylässä ravintolassa syömässä, Albassa.

Äsken autoin Tuomasta ja kirjoitin hänen fysiikan selostukseensa lopetuksen. Tehtäväni oli kertoa, miten elektronin rata muuttuu kun suihkun lähtökulmaa muutetaan.