·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

…mustikoita. Tai pikemminkin varpuja. Tyhjiä.

Tämä on tragedia. Viime vuonna niitä oli niin paljon. Miksi näin? Mihin meni mustikka?

Ei vaan, oikeesti mää oon löytäny pari mestaa.

Perjantaina on epämiellyttävä tentti, joten lukemisen sijaan päätin kehittää piirakan. Ja hunajaa vaille vegaanisesta puolukkapiirakasta tulikin aika yllättävä herkku!

Viikonlopun keskustelut ja minä-identiteetistä lukeminen, omat ihmissuhdemokailut ja -ongelmat ja toisaalta mahtavat kokemukset ihmisten välisestä kommunikaatiosta ovat vähän… sekoitelleet pakkaa taas. Aloin jo aamupäivällä kirjoittaa päivitystä yksinäisyyden merkityksestä ja itsensä kuuntelemisen ja ymmärtämisen käsittämättömän vaikeasta taidosta, mutta sitten koin huonoa omaatuntoa, että päivitin sitä tänne enkä kirjoittanut puoli vuotta roikkunutta (ja sitä mukaa hirveisiin mittoihin kasvanutta) esseetä ja hanki opintopisteitä. Kirjoituksen pointti oli kuitenkin kai suurin piirtein siinä, että on ehkä olemassa jonkinlaisia spatiaalisia ja temporaalisia määriä, jotka määrittävät tai mahdollistavat ihmisen tasapainoa, kehitystä ja jotainjotain.

Eli oikeasti tarkoitan tismalleen tätä: on saatava olla yksin. On opittava kuuntelemaan itseään ja on opittava tunnistamaan omia tunteitaan. Lastentarhassa hankala juttu on mm. se, että kun lapsi astuu ovesta tarhaan, alkaa heti toiminta. Lapsi joutuu jatkuvasti tekemään jotain. Ei ole vapaata, yksinäistä tilaa, eikä yksinäistä paikkaa, jossa olla itsekseen. Pitää leikkiä. Pitää olla seurassa. Mutta toisaalta aikuiset tekevät ihan samaa. Itse tajusin joitain aikoja sitten, että minun arkeani on pitkään kuvastanut se, etten ole oikeastaan koskaan yksin ja tekemättä mitään. Nuorempana saattoi vain istua tuntikausia piirtämässä jotain kuvaa ihan muuten vain. Ihan muuten vain. Ja se on tuntunut hyvältä. On tuntunut hyvältä sulkea huoneen ovi ja kadota johonkin miellyttävään, omaan, jakamattomaan. Olla olematta mitään.

Tietenkin se indikoi jostain. En usko, että olen ainoa ihminen, joka kaipaa ja tarvitsee suunnattomia määriä yksinoloa ja ei-tekemistä ja “ei-tuloksellisuutta” (siis jotain hyvin omaehtoista) vastapainoksi sille, että ylipäätään löytää mielekkyyttä siitä, että toisena hetkenä tekee jotain “tulokseen pyrkivää”. Tämä liittyy myös ajan pilkkomiseen osiksi, jota on paljon harrastettava. Koska aika on rahaa ja raha on tuloksia ja tulokset ovat itseilmaisua ja niin edespäin, on jokainen minuutti täytettävä merkityksellisesti ja tehokkaasti. Tunnistan itseni täydellisesti tästä. Eikä sinänsä toiminnassa ja aktivaatiossa ja suunnittelussa ole minun mielestäni mitään pahaa - harvassa asiassa, jos missään, mielestäni on - mutta ongelma on rajojen vetämisessä ja sen huomaamisessa, missä vaiheessa ei enää osaakaan kuunnella ja pysähtyä. Tarkoitus ei ole myöskään sanoa tässä tietenkään, että “rauhoitu aina välillä, niin sitten jaksat paremmin painaa tulosta”, vaikka kyllä asia tietysti silläkin tapaa on. Suurin ongelma on se, että jatkuvan toiminnan ja kiihdykkeiden ja pakotteiden ja keskustelujen keskeltä ei enää tunnista eikä hahmota itseään. Lapsen on saatava hitaasti, ajan kanssa ja yksinäisyydessä tunnistaa omat tunteensa (”olenko surullinen? miksi?”), mutta niin on aikuisenkin.

Ajan pilkkominen tunneiksi ja minuuteiksi ja sekunneiksi on kyllä sinänsä kiinnostavaa. Se pohjaa ajatukseen, että jokainen minuutti on sisällöllisesti “sama”, eli vain määrällinen, yksinkertainen, toistuva tila, joita on tietty määrä elämässä. Hetket on täytettävä tarkasti. Tässä pilkkomisessa suoritetaan sellainen ylemmän tason abstraktio, joka tapahtuu monella muullakin elämän alueella: mitä ovat laihdutussivujen kalorilaskurit tai sykemittarit? Minun “vanhahkossa” kännykässäni on kalorilaskuri tietyille urheilulajeille. HÄH?

(Olen muuten itsekin vähän perverssillä tavalla kiinnostunut aina tällaisista. Ei, en harrasta laihduttamista, enkä osaa käyttää kännykkäni kalorilaskuria, mutta minulla kerran oli sykemittari useita vuosia sitten ja se oli aika hauskaa. Kunnes kahden käyttökerran jälkeen kyllästyin siihen. Se oli joku lahja, jonka taisin luovuttaa vain pois.)

Sitten analogia! Villellä, siis kämppiksellä on paita, jossa lukee edessä “is not the same”. Se paita pistää aina hiljaiseksi. Is not the same. Mikä ei ole? Mikä ei ole sama? No niin, minä siis kehitin tänään puolukkapiirakan. Ville oli samaan aikaan ostanut kaupasta euron kääretortun, jossa oli seitsemää eri lisäainetta. Sellaisen muovikelmuissa olevan pökäleen, jossa ei ole suurin piirtein mitään luonnollista ainetta, vaan jonka maku on tuotettu lähestulkoon täydellisen synteettisesti. (Syntsapopin ystävänä tämä ilmaus ei muuten voi olla ainoastaan vihoitteleva!) Maistoin sitä torttua. Jäi vähän inhottavasti kitalakeen eikä se järin herkullistakaan ollut. Mutta pointti siinäkin tortussa on. Se kertoo lopulta aika paljon. Jopa maut on mahdollista yhdenmukaistaa ja totuttaa. Makuaistin kehitys ei ole käsittääkseni jatkuvaa ja lineaarista, vaan siinä on joitain sykäyksiä. (”Jotain sykäyksiä?”) Jos syö pienestä asti täysin synteettistä ruokaa, on ilmiselvää, ettei nuorena muunlainen ruoka maistu oikein miltään. Ihan vain hyvin biologisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Mutta kuten Olli sanoi: “se on aika kummallista, että kääretortut ja voisarvet maistuvat samalta”. Tai siis on kummallista, että se EI ole kummallista. Ja se ei ole kummallista, koska on synteettistä. Siinä ei ole mitään omituista, erityistä eikä kiinnostavaa. On aivan sama, mitä se torttu pitää sisällään, paskaa tai sokeria, koska kaikki sen ainekset ovat samaa. Kaikki on mahdollista tuottaa yksinkertaisesti ja halvalla. Aivan sama, koska kaikki on aivan samaa. Vaikka Villen paita yrittääkin, hyvin hämmentävällä tavalla, olla eri mieltä.

Lopuksi, koska kerran mainostin piirasta (jonka ohjeet tosin ovat hyvin summittaiset, todennäköisesti sokeria enemmän):

1/2 dl öljyä
2 banaania
1 dl (soija)maitoa
~1/2 dl sokeria
1 tl vanilijasokeria
~1 rkl hunajaa
1/2 tl kardemummaa
1/2 tl inkivääriä
1/4 tl suolaa
~ 3 dl jauhoja (itse laitoin 1 dl kaurahiutaleita)
1,5 tl leivinjauhoja

Sekoita mössätyt banaanit öljyyn, lisää maito ja mausteet. Sekoita jauhot keskenään ja lisää joukkoon. Vuoraa vuoka esim. kaurahiutaleilla tai korppujauholla. Levitä taikina, levittämisessä ehkä (ainakin gluteenittomien jauhojen kanssa) auttaa lusikka/veitsi, jota kastaa veteen aina välillä. Uuni 200 asteeseen.

Päälle iso kasa PUOLUKOITA NAM NAM! Ja uuniin. Annoin olla ehkä 10 minuuttia, jonka jälkeen levitin puolukoiden päälle vielä soijamaitoseoksen: 1 dl (soija)maitoa + 1-2 rkl perunajauhoja + sokeria maun mukaan. Sitten takaisin uuniin, ja odotellaan.

Tänään aamulla söin mustikkakeittoa. Söin myös pari viinimarjaa söin, flunssan jälkiehkäisyksi. Jälkiehkäisy on itsensä kumoava ilmaisu.

Pitäisi hankkia kangasnenäliina. Mummo oli aikonut ostaa veljille kangasnenäliinat jouluna, mutta kuulemma oli kaupassa sanottu, että nuoret miehet eivät enää käytä kangasnenäliinoja. Ilmeisesti mummo oli tästä jotenkin yllättynyt. Mutta itse asiassa se ei pidä edes paikkansa! Minulla on opiskelukaveri, joka todistettavasti käyttää kangasnenäliinaa. Ja miksi ei itsekin käyttäisi? Oikeastaan se olisi monella tapaa paljon järkevämpää. Varsinkin, jos ei ole oikeita nenäliinoja ikinä (kuten minulla), vaan niistää johonkin talouspaperiin ja koko naama on ruvella.

Muistin muuten juuri äsken, että olen kirjoittanut aiemmin erään tarinan marjastamisesta.

Tänään löysin hirvikärpäsen lisäksi hirven.

Joskus, kun on aikaa ja viitseliäisyyttä, voin hehkuttaa tänne lisää marjastamisen ja sienestämisen ihanuutta ja innostavuutta, mutta nyt minä oon ihan poikki ja menen vain saunaan. Sitten syön bulgarian jugurttia, koska se on hyvää.

Tyrnien poimimisnopeus on luokkaa litra puolessa tunnissa. Ne pitää irrottaa melkein yksitellen.

Olenpa käynyt keräämässä mustikkaa. Seitsemisen litraa olen tähän mennessä kerännyt, huomenna vielä käyn parin tunnin reissut lähiseuduille. Aika aikuismaista, eikö? Oikeasti tämä taitaa olla sukuvika. Varsinkin isän puolella sukua on joitain aivan obsessiivisia marjastajia. Hauska tarina on eräästä vanhemmasta sukulaismiehestä, joka kantoi entisen vaimonsa perattavaksi kymmeniä litroja mustikkaa, puolukkaa ja hillaa kesän lopusta syksyyn. Vaimo oli mummolleni joskus todennut urakastaan, että “mitä niitä kaikkia putsaamaan, pistää kompostiin ja vähän multaa päälle, se mittään huomaa”. Ymmärrettävää. Eihän kaksi ihmistä loputtomia määriä marjaa saa syötyä millään. Taisipa siinä avioliitossa käydä lopulta muutenkin jotain.

Isälläkin alkaa tässä vaiheessa kesää aina “marjastressi”, kuten hän itse sanoo. Ruokapöydässä yhtenä päivänä huviteltiin ajatuksella, että alkaisi nähdä painajaisia marjastamisesta. Kaikki saatava pakkaseen. Kaikki. Aika loppuu kesken, työtkin alkaa, marjat kypsyvät, perata, lajitella, pakastaa, keittää mehut. Isän painajainen olisi sellainen, jossa hän näkee yläkerrasta, kun puutarhasta vyöryy punainen mehu virtana alas. Isä juoksee ulos ja jokaisesta puskasta ja puusta ja pensaasta tippuilee isoja, mehukkaita marjoja, ja isä yrittää juosta ja noukkia niitä, mutta hän ei ehdi ottaa ainoatakaan käsiinsä, koska niitä tippuilee koko ajan, ja ne ovat niin kypsän mehukkaita, että murskautuvat pudotessaan maahan.

Kammottavaa.

Löysin metsästä myös vähän vattuja. Aika vähän. Viime vuonna oli takametsässä paljon. Tosin maanantaina käyn hakemassa mummolasta pensasvattua. Minä en ajatellut ottaa marjastamisesta ainakaan vielä stressiä. Olen vähän ajatellut asiasta päinvastoin.

(Minä tosiaan bloggaan marjastamisesta ja vatuista. Tähän on tultu.)

En lopulta päässyt kuitenkaan mustikkaan. Keskiviikkona, jona oli tarkoitus mennä, satoi vettä taukoamatta. Ja tällä välin olen muuttanut Jyväskylän sisällä toiseen paikkaan ja käväissyt taas Helsingissä ja palannut uudelleen takaisin Jyväskylään pariksi päiväksi - lähinnä pakkaamaan. Aamulla tuli äkkilähtö melko aikaisin, juoksin ratikkaan ja junaan, ja junassa kolmessa ja puolessa tunnissa ehti kyllääntyä, kun vähien unien vuoksi ei jaksanut oikein lukeakaan.

Kävin kaupassa kaverin kanssa ostamassa toivottavasti viimeisiä tarpeita, rakkolaastareita, kuivattuja aprikooseja, mäkäräkarkotetta ja sen sellaista. Sinolin riittävyys pitää tarkistaa. Muutamia henkilökohtaisia hygieniatarvikkeita hankittava vielä. Etsittävä pelikortit. Listattava asioita varmuuden vuoksi, jotta mikään olennainen ei unohtuisi. Hydrokortisoni. Pakattava kuivaruoat erillisiin, helpottaviin minigrippeihin. Pakattava ja tarkistettava rinkan paino. (20 kiloa, ei kiitos yhtään yli.) Säädettävä rinkkaa.

Kauppareissulta tullessa kävin keinumassa erään koulun pihalla. En muista, koska olisin viimeksi ottanut niin isot vauhdit. Hyppäsin myös pituutta, vaikka hameella se oli vähän hankalaa. (Ja nyt on polvissa ruohoa ja naarmuja.) Täällä on tänään ollut aurinkoinen iltapäivä, pitkästä aikaa. Tämänhetkiset Ilmatieteen ennustukset povaavat Muonioon perjantaille sadetta ja 11 astetta. Niin ja mäkäräisiä on tietenkin niin maan perkeleesti. Ei paljon naurata, mutta ei tätä reissua nyt siirretäkään.

Eikä reissua sitä paitsi edes voisi siirtää: viikon päästä torstaina minun pitää jo olla takaisin Tampereella. Menen uudestaan lääkäriin kuulemaan verikokeiden tuloksia. Saan toivottavasti kuulla, onko mm. aivolisäkkeeni toiminnassa vai eikö. Ja että mitä seuraavaksi.

Kello alkaa olla jo tarpeeksi. Olen kirjoittanut kammottavia kirjoituksia Huonon Kirjallisuuden Seuran (R.I.P.) malliin blogiin, johon en ainakaan vielä kehtaa pistää linkkiä, mutta jonka ideana on suoltaa maailmaan huonoja, tylsiä, vastenmielisiä, epätyydyttäviä tarinoita, runoja ja mitä tahansa. Ja niitä tulee paljon, jatkuvasti. Huomasin äsken kirjoittaessani, etten ihan pystynyt kirjoittamaan tarkkaa kuvasta pedofiliasta, mikä lienee lähinnä todella hieno asia.

Mutta niin, kello alkaa olla paljon, huomenna on tekemistä. Ikkunasta näkyy kellertävä taivaanranta ja kerrostalot, marketin seinä ja katuvalot. Kämppis - joka muuten sattuu olemaan Ville, kyllä, entinen poikaystäväni! - ei ole kämpillä, joten olen viettänyt illan yksikseni juomalla kahvia ja syömällä cappucino-jäätelöä, kirjoittamalla niitä hirveitä tarinoita, kuuntelemalla musiikkia ja irkkaamalla. Mikäs tässä ollessa. Moni asia voisi olla paremmin (maailmassa, pentele), mutta moni asia on juuri nyt myös ihan hyvin.

Mustikoita siis tänä vuonna on. Jumituin takapihan metsään noin kolmen neliömetrin alueelle toissapäivänä, koska niitä vain oli ja oli ja oli! Huomenna tai torstaina on mentävä kunnon ämpärin ja poimurin kanssa. Kannattaa mennä, vaikkapas piirakka-ainekset saa hetkessä varmaan melkein mistä tahansa. Mansikoita en taida tänä vuonna hankkia, ne ovat hinnoissaan, ainakin Pälkäneen seudulla. Ja sitä paitsi sato tuli ajoissa ja jäljellä on enää jälkipoiminta, johon en edes ehdi. Vadelmia ei takametsään taida tänä vuonna tulla, koska parina edellisvuonna on tullut ja puskat kaikkoavat. Mummolasta saan kuitenkin pensasvattua jonnin verran. Tyrnejä porukoiden pihaan tullee tänäkin vuonna jos ei kymmeniä, niin parikymmentä litraa ainakin. Viinimarjoja tietenkin. Puolukoita aion.

Mitä vielä keksisin?

Eilen yöllä valvoin neljän kiepeille, koska terveydentilani oli huono ja olin VIHAINEN. Käytin katkeraa vihaani ja raivoani hyödyksi: menin cdon.comiin ja tilasin viisi levyä. Aamulla soitin vihdoin lääkärille ja sain peruutusajan tälle päivälle. Oletin ajan menevän elo- syyskuulle, enkä ole henkisesti ollenkaan valmistautunut tähän. Eli aika siis panikoida!