·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Tänään Frede Hvelplund Tanskasta totesi, että uusiutuvaan energiapolitiikkaan siirtyminen ei tapahdu itsestään. Eli toisin sanoen jatko eiliseen kuuluu niin, että ei voida pitää kiinni uskosta markkinoiden itseorganisoitumiseen. Hvelplund osoitti, että yritykset eivät tyhjästä ala toteuttaa innovatiivista energiapolitiikkaa. Hän totesi, että onkin suunniteltava ja organisoitava yhteiskunta toimimaan innovatiivisesti ja demokraattisesti, jolloin energiapolitiikan on muokkaannuttava sopimaan siihen. Hän listasi useita kohtia, jotka pitää toteuttaa ennen kuin voidaan kuvitella, että todellinen muutos toimintatavoissa toteutuu. Näitä olivat mm. avoin tieto ja tiedotus yhteiskunnassa, vapaa ja itsenäinen media, yhtenäiset kansalliset energiasuunnitelmat, vapaat yliopistot.

Hvelplundin mukaan “leijonalle ei kannata tarjota porkkanaa”. Energiaa tuottaville tahoille pitää tarjota sitä, mikä motivoi niitä.

**

Jonkin verran loppukeskustelun aikana myös sivuttiin aihetta yksilöiden toiminnan ja toisaalta hallinnan kannalta. Yksi iso kysymys on esimerkiksi se, miksi ihmiset, joilla on tietoa ilmastonmuutoksesta ja tavoista, joilla säästää konkreettisesti ja yksinkertaisesti energiaa, eivät arkitoimissaan toteuta näitä keinoja. Tämä on minusta ja minulle aika hankala asia. Hankala ehkä siksi, että aihe menee niin henkilökohtaiseksi. Ja se ei tällaisissa jutuissa ole ollenkaan yksiselitteisesti hyvä eikä helppo juttu. Siitä tulee hirvittävää nillitystä ja moralistista ihmisten syyllistämistä. Sitten on kollektiivinen ahdistus ja huono omatunto, voi nyyh nyyh, jota voi helpottaa antamalla aneita vaikka avustusjärjestölle, mutta lopulta kuitenkin pitää yllä samoja huonoja energiaratkaisuja kotonaan ja kulutuksessaan. Tässä on jokin aivan kummallinen ja sovittamaton ristiriita, jossa ei tietenkään hyödytä katsoa pelkästään yksilöä tai käytöksen niin sanottuja ristiriitoja. Ne on ristiriitoja mistä katsottuna?

Hallinnan kannalta eräs paneelikeskustelija totesi, liittyen yksilöiden ratkaisuihin, että parin vuoden sisällä julkinen keskustelu on itse asiassa lakannut täysin positiivisen kannustamisen rationaaliseen säästämiseen ja hyödyn maksimointiin. Tällaisen positiivisen tiedottamisen sijaan on alettu painottaa energiapolitiikkaan liittyviä riskejä ja menestysten mahdollisuuksia (Venäjän “kaasu- ja öljyaseet” on hyvä esimerkki). Tämä on omiaan lisäämään jonkinlaista paniikkia. Ja vaikka ei syntyisikään paniikkia, keskittyminen joka tapauksessa negatiiviseen ehkäisee hyvin positiivisen kannustamisen.

Lisäksi itse ajattelen, että yksilöiltä on oikeasti mahdotonta odottaa suuria tekoja, ainakaan massiivisessa mielessä. Siitä huolimatta, että yksilöillä on voimaa ja voisi olla paljon enemmän. Mutta olen siis pessimisti, mutta minkäs tälle teet. Vaikka toteaisi, että energiasäästölamppuun siirtyminen on kannattavaa myös taloudellisesti, tai vaikka toteaisi, että turhat sähkölaitteet valmiustilassakin vievät pidemmällä aikavälillä hurjan määrän energiaa (ja silloin myös maksavat) jne., niin silti tällaiset voivat olla liian isoja asioita. Tämä on aivan arkipäiväinen huomio omassakin elämässä. Ehkä kyse on siitä, että ihmisillä menee sittenkin enemmän aikaa näiden asioiden ymmärtämiseen, hyväksymiseen, selvittelyyn (ihan oikeutetutta) ja siihen, että oma toiminta osattaisiin sopeuttaa näihin asioihin ilman, että kaikki ajatukset ja keskittyminen menee niihin. Sitä ei voi vaatia. Ehkä hyvin järjestelmällinen ympäristökasvatus todella ennaltaehkäisisi. Lait ja säännökset ja verot. Joskus olen miettinyt, että valtio voisi myös ihan onnellisesti kieltää tiettyjen ja tietynkaltaisten tuotteiden myymisen ilman että kenenkään oikeudet kärsivät kovin rajusti. Tanskassa Irma-kauppaketju teki yksinkertaisen tavaroiden asettelun kauppaansa tänä vuonna: kassoilla ei ole karkki- ja tupakkahyllyjä, vaan hedelmiä. Ei ole arvovapaata kulutustottumusten ja toimintatapojen suuntaamista, mutta tehdään sitä mainontaa ja ohjausta muualtakin.

Teen henkilökohtaisen tunnustuksen.

Joskus filosofian opiskelun mielekkyys mietityttää.

Hyvin abstraktilla tasolla olen kuitenkin oppinut jotain, ja ne kaksi asiaa ovat 1) asiat ovat monimutkaisia ja 2) olen väärässä. Ne ovat ihan hyviä opetuksia, kunhan muistaa lisätä niihin aina oikeassa kohtaa lisäykset “eikä ole” ja “enkä ole”.

Ei vaan, tänään olin ympäristösosiologian seminaarissa, YHYS2007:ssa, joka jatkuu vielä huomenna. Niin, tarkka lukijahan tässä jo huomasi, että seminaarihan onkin SOSIOLOGIAA! Mutta risteymissä tässä liikutaan, esimerkiksi ympäristöfilosofian ja poliittisen filosofian. Joka tapauksessa, joka tapauksessa, tilanne on nyt se, että olen iloinen, koska opiskelu on kivaa ja innostavaa varsinkin silloin, kun huomaa, että maailmassa on paljon rohkeita ja älykkäitä ihmisiä. Älykästä on nähdä ja löytää asioiden ja loputtoman tietotulvan keskeltä olennaisuuksia, taustoja ja kausaliteetteja. Rohkeaa on tehdä olennaisuuksista käytännön poliittisia johtopäätöksiä.

Michael Redclift painotti luennossaan sitä, että jotta koko ilmastonmuutos- ja energiapoliittinen keskustelu olisi mielekäs ja jotta saadaan selville esimerkiksi ongelmia ja esteitä päätöksenteossa ja etenemisessä on ylipäätään ja ensiksi purettava ja analysoitava keskustelun ja toimenpiteiden argumentaatiorakenteet, jotta taustaoletukset, jotka todella määrittävät keskustelua, tulevat ilmi. Tämä on normaalia (filosofista) analyysiä, joka ei pyri moralisointiin, vaan kokonaiskuvan hahmottamiseen. Millainen on luontosuhteemme? Toisin sanoen ympäristömuutoskeskustelussa: mitkä ovat keskustelun mukaan ne mekanismit, joilla ilmastonmuutos estetään?

Kuunnelkaa, nää on oikeesti tärkeitä juttuja!

Toinen pääluennoitsija tänään, Joyeeta Gupta puhui energiapolitiikasta ilmastonmuutoksen suhteen. Jollain abstraktilla tasolla Redcliftin luennon sisältö oli itse asiassa jo tutumpaa kuin Guptan esityksen sisältö, koska filosofia operoi ylipäätään keskustelujen ja ilmiöiden ja poliittisten väitteiden analyysillä. Gupta puhui siitä, miten energiapolitiikka ja päästökaupat järjestetään - ja miten ne pitäisi järjestää. Noin tunnin esitykseen ei paljoa mahdu, mutta ihan hirviästihän asiaa oli. Kaiken kaikkiaan Gupta osoitti mm. sen, että suuri(n?) osa ylikansallisista ympäristösopimuksista on käytännössä nollasopimuksia, koska niiden todelliset vaikutukset ja sopimukset ja päätökset (joita ei ole) on helppoa puhua piiloon. Kioton sopimus on yksi tällainen nollasopimus. “An agreement that is not an agreement”, hän totesi. Isoissa sopimuksissa on Guptan mukaan ongelmallista se, että suuri osa tai kaikki maat voivat ratifioida ne, mutta silloin vastuuta ei ole kenellään ja lisäksi kun sisältö voikin olla tyhjää täynnä, niin voi miettiä, kuka lopulta hyötyy.

Luennolla oli paljon muutakin, mutta koko jutun ja äskeiseen ottamaani lyhyeeseen referointiin liittyy Guptan jonkinlainen lopputulema, eli mikä ratkaisuksi energiapolitiikkaan. Ja hänen mukaansa tarpeen olisi kansallisten hallitusten vahvistaminen, jonkinlainen paluu siis aiempaan. “Government back instead of governance.” Lisäksi hän oli saastuttajien suoran oikeuteen haastamisen kannalla, ja näiden rangaistusten noudattamiseksi (jotta siis myös isoja yrityksiä olisi mahdollista tuomita) olisi juurikin tärkeää, että valtiot olisivat vahvoja.

Niin ja jokainen näkee tästä myös sen, mitä tämä kaikki tarkoittaa esimerkiksi pääoman liikkuvuuden kannalta ja (varsinkin suurten) yritysten paikkaan ja valtioon sitomattomuuden kannalta. Ongelma on se, että kun yrityksillä eikä valtioilla eikä kansalaisilla yksinkertaisesti ole yhteistä ilmastonmuutosagendaa (ei sitä ole, agendat ovat muualla, sosiaalisessa tai taloudellisessa - ja yritys nyt yksinkertaisesti ei vain ole enää ainakaan kauaa yritys, jos se ei pyri kasvamaan), niitä on voitava rangaista, ja jotta niitä voitaisiin rangaista, niiden pitää olla sidoksissa johonkin.

Ei minulla tuohon nyt ole oikein mitään kovin järkevää sanottavaa. Paitsi se, että on se minusta edelleenkin rohkeaa, jos julkisuudessa sanoo jotain sen kaltaista, että jotain pitäisi rajoittaa. Että yritysten toimintavapautta pitäisi voida rajoittaa. Ilmastonmuutos on primitiivisiä tunteita herättävä aihe (tuossa oli muuten olevinaan jonkinlainen vitsi, mutta ehkä se on aika kaukaa haettu), ja varsinkin siksi, että se on meidän rikkaassa ympäristössämme helppoa unohtaa, koska rahalla ja teknologialla voi siirtää ongelmat pois näkyvistä. Tämän totesi Gupta siis luennossaan.