·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Tietotyö vapauttaa!

Niin siis eihän tämä nyt mikään maailmankaikkeuden isoin asia ole, mutta…

Isossa mainospaperissa, joka on täynnä meikkituotteiden, urheilullisten ja hehkeiden naisten, ruoan ja rahan (pääpalkinto 100 000, 00€!) kuvia, lukee isolla useaan kertaan minun nimeni. Näin se tulee läpi vaikka mistä postilaatikosta, vaikka minä EN halua kenenkään naistenlehden toimittajan ohjeita siitä, mikä on muotia juuri nyt, ENKÄ poimia ammattilaisten ohjeita ja ideoita iholle, vartalolle, hiuksille tai meikkaukseen… Olen mieluummin ruma.

“Mistä kasvissyöjä saa proteiinia? - Ei me saadakaan. :(”

Ei vaan, heh heh, se on jotenkin hauskaa, miten yleistä on ostajan houkutteleminen vetoamalla tosi huonosti vielä mielikuvaan siitä, että minulla olisi jotain merkitystä. Oikeasti asiakkaalla ei ole minkäänlaista merkitystä, ainoastaan rahalla, ja sen kautta sillä ostajan roolilla, joka minulle annetaan. Jota en ole halunnut, mutta joka minulle silti annetaan.

Niin ja lopetan kyllä tuon kasvissyönnistä ja -syöjistä puhumisen jo piakkoin. Ehkä. Olen ollut vähän ahdistunut siitä, että kasvissyöntiä tai mitä tahansa vaihtoehtoista ja “kriittistä” elämäntapaa tuputetaan jonakin pakettiratkaisuna. (Ja siksi vaikka vegaanisen ohjeen kirjoittaminen täällä tuntuu pakottavalta sekä ulos- että sisäänpäin.) Se ei poikkea perusteiltaan mitenkään siitä, että ihmisen on muututtava joksikin selkeästi käsitettäväksi kokonaisuudeksi, jolla voi määritellä itsensä ja sitten lakata kysymästä perusteita tai kritiikkiä, sulkea kaikki muu silmistään, ja pahimmillaan siis tehdä kasvissyönnistäkin (tai vastaavasta) asia, joka määrittää omaa itseä enemmän kuin itse enää. Epäonnistuminen tai poikkeaminen, tai pahinta vielä: lopettaminen, tarkoittaisi identiteetin särkymistä, koska identiteetti olisi muokattu erilaisten rajojen ja kieltojen kautta.

“Individuals define themselves now only as things, statistical elements, successes or failures. Their criterion is self-preservation, succesful or unsuccesful adaptation to the objectivity of their function and the schemata assigned to it.” (Horkheimer ja Adorno. Laitettiin ny.)

Sama juttu ekologisen kritiikin kanssa. Jee jee ihmiset kierrättää, jne., mutta se ei automaattisesti tee itse teosta lainkaan kriittistä, mikä voi muuttua vähitellen ongelmaksi. Tai itse asiassa se on varmasti suuri osa luonnonsuojelun ja ilmastonmuutoksen torjumisen ongelmaa. Kiellot ja normit (joita, tiettyjä sellaisia, minun mielestäni on liian vähän - tästä voisi joskus kirjoittaa ja tarkentaa) muuttuvat yksinkertaisiksi toimintamalleiksi, oikeudenmukaisiksi laeiksi, joiden sisäpuolella oleminen tarkoittaa “ekologisuutta”. Ja tarkoitus ei ole kääntyä vaikkapa kasvissyöjiä tai muita vastaan, jotka pitävät kiinni elämäntavasta, todellakaan. Tämä identiteettikysymys on vain hankala. Millä tavalla meistä tulee sitä, mitä haluamme olla ja mitä olemme? On kiinnostavaa ja vaikeaa se, miten tällaisista asioista pitäisi puhua. Minä en halua tarjota kenellekään, enkä halua että kukaan tarjoaa minulle, niin yksinkertaisia tapoja olla hyvä ihminen, kuin vaikkapa naistenlehdet, jotka tulevat postiluukusta.

kun tajusin, että nii-in, individualismi on väärässä. Ihminen ei ajattele yksin. Ihminen ei myöskään opi yksin mitään. Myös yksilön ongelmat eivät ole vain hänen ongelmiaan. Siksi on virheellistä kuvitella, että pitäisi ensin olla terve voidakseen elää. Päinvastoin. Pitää ensin heittäytyä elämiseen, yhteyteen ja jakamiseen ja vasta siitä voi syntyä terveys. Ei ole olemassa yksikköä. Ei vain ole.

Edit. Jotta ei tule epäselvyyksiä, en tee taaskaan jotain universaaliväitteitä. En tarkoita vaikkapa vakavia mielenterveydenhäiriöitä, joihin tarvitaan vakavaa hoitoa. Puhun kapitalismissa elävästä ihmisestä, joka joutuu kuvittelemaan olevansa erillisenä yksikkönä jotain, ja vieläpä jotain erikoislaatuista.

Mahtavaa! Talonvaltaus Jyväskylässä. Eikä mikä tahansa talonvaltaus, vaan talonvaltaus, joka sai kutsumanimen autonominen tiedekunta. Itse missasin koko homman, kun lähdin kauniin ilman vuoksi pyöräilemään. Mutta pitää vähän kommentoida kuitenkin. Tyylikäs ja kekseliäs keino kommentoida yliopiston tulevaisuutta. Muun muassa.

Luulen, että yliopistolla, ainakin noin yhteiskunta- ja humanistisella puolella valtaus saa ainakin opiskelijat, ehkä henkilökunnankin puolelleen. Kuinka moni nimittäin yliopistossa on innoissaan yksityistämisideoista? No, rehtori on. Sitä en kyllä tiedä, kuinka moni valtaajista oli yliopistosta, olisi kiinnostavaa kuulla. Mutta mistä sitten sikiävät anonyymit kommentoijat, jotka ovat lähtökohtaisesti sitä mieltä, että kaikki toiminta ylipäätään on typerää ja ajattelematonta? Henkilökohtaisesti kieltäydyn lähes kategorisesti lukemasta esimerkiksi keskustelupalstoja, koska aivoni varmaan räjähtäisivät siitä kaiken liikkeen lamauttavasta ja kieltävästä kommentoinnista. Miksi ihmiset eivät halua kuulla mahdollisuuksista, toivosta, muutoksesta?

Jos joku ilmaisee mielipiteensä, pyrkii osoittamaan tyytymättömyyttä, kyseenalaistamaan, osoittamaan, avaamaan keskustelua, niin reaktio tähän on: “Voi vitun pellet. Seinät spreijaatu,kamojen päällä kävellään. Muiden omaisuus tuhotaan, ja millä oikeudella! Jokainen kiinni ja korvauksien maksuun. Ja sinä päivänä meikä hurraa oikeussalissa.”

Käsitys moraalista on ihmisillä hyvin suppea, kuten näkyy. Se rajoittuu suurin piirtein omistusoikeuksiin (kapitalistisen yhteiskunnan pyhintä aluetta on luonnollisesti omistaminen: tavaroiden, paikkojen, alueiden, ajatusten, tiedon), liikkumisen oikeuksiin, ja siihen, noudattaako ihminen kirjaimellisesti lakia. Aivan kuin moraalin ja yhteiskunnassa säädettyjen lakien välillä voisi olla yhtäläisyysmerkki. Ei niiden välillä ole minkäänlaista yhtäläisyysmerkkiä. Moraali itsessään on jotain hyvin muuta kuin lakien noudattamista, vaikka toki lakien noudattaminen voi monessa kohtaa sisältyä moraaliseen toimintaan. Usein varmasti voi sanoa, että näin juuri on, että on moraalista noudattaa lakia - mutta joskus asia on päinvastoin ja laki voi olla tuhoava, epäoikeudenmukainen, arvokkaan toiminnan estävä tai moraalittoman toiminnan mahdollistava. Siis moraaliton. Minun mielestäni meidän yhteiskuntaamme ja elämäntapaamme liittyy paljon sellaisia laillisia toimintatapoja, jotka jopa kehottavat moraalittomaan toimintaan ja pitävät yllä tuhoamista, välinpitämättömyyttä, sortoa, epäoikeudenmukaisuutta. Niinpä moraali, moraalinen harkinta, moraalinen toiminta on aivan muuta kuin lain tarkastelua. Kyky ja pyrkimys ajatella nykyisen tilanteen ylitse, kuvitella jotain toisenlaista, on äärimmäisen tärkeää. Se pitää sisällään positiivisen muutosvoiman. Yhteiskunta ei vain muutu itsestään, sitä voi myös muuttaa. On mahdollista toimia toisin. On mahdollista ajatella radikaalisti toisin. Mitä se tarkoittaa?

Kyse on tietenkin siitä, että ihmiset eivät kestä sitä, että joku on eri mieltä ja että joku kehtaa kyseenalaistaa sen elämäntavan, jota he itse elävät. Kaikkien pitäisi olla hiljaa ja yhteiskunnassa vallita vakaa ja hiljainen konsensus siitä, että tämä yhteiskunta on hyvä ja oikeudenmukainen ja täällä kaikilla on hyvä olla. Voi kysyä, kenen identiteetti ja elämäntapa on kyseenalaisella pohjalla, jos toista mieltä olevien ihmisten mielipidettä ei pysty kuuntelemaan saati järkiperäisesti arvioimaan, vaan se on dumattava keskenkasvuisella tai äärimmäisen konservatiivisella päällehuutamisella. Tietysti kuoliaaksi vaientaminen voisi olla ehkä vielä pahempaa, se, että ei edes kiinnostuta, eikä edes suututa.

Minusta yksinkertaisin ja naurettavin esimerkki tästä päällehuutamisesta on kasvissyöntiin liittyvät “vastaväitteet”. Niihin törmää aika paljon. Vastalauseet ovat sen tyyppisiä, että “kasvissyöjien mandariinit kuljetetaan toiselta puolelta maapalloa, ei ne mitään maailmaa pelasta” tai vielä pahempaa, viitataan johonkin metsästäjävaistoon tai lopulta ei edes perustella omaa toimintaa juuri mitenkään. Liha on hyvää. Mä haluan. Mulla on oikeus. Ei kiinnosta. Tarkoitus on täysin kieltäytyä arvioimasta toisenlaisen toiminnan motiiveja ja sisältöä, ja pysyttäytyä itse härkäpäisesti omassa totutussa tavassa, jota taas ei peilata mihinkään, niin vain toimitaan. Ja tavan mukaan toiminen ei sinänsä ole edes valinta, eikä siinä mielessä minun ymmärtääkseni siis moraalista toimintaa. Valinta tarkoittaa sitä, että on tutustunut, harkinnut ja jollain hyvin vakavalla tavalla aidosti kysynyt itseltään oman toimintansa motiiveja. Uskon, että monia päinvastaisia toimintatapoja voidaan perustella varsin mainiostikin, mutta eipä vaikuta siltä, että suurin osa konsensuksen puolustajista harrastaisi tällaisten perustelujen tekemistä.

Kaikki kritiikki aluksi tai lähtökohdiltaan vastaan asettumista ja vastakkainasettelua, kieltäytymistä. Ilmeisesti tämäkin pelkästään on ihmisille liikaa, joku ällöttävä ja epämääräinen konsensus pitää olla tai oman identiteetin rajat ilmeisesti todella tulevat vakavasti uhatuksi. Mutta vastakkainasettelu ei koskaan ole sisällyksetöntä. Päinvastoin se on täynnä sisältöä, jonka ääreen olisi äärimmäisen tärkeää pysähtyä. Minun on vaikea kuvitella, että kukaan, joka lähtee vaikkapa valtaamaan autonominen tiedekunta -nimistä taloa, tekee sitä päättömästi tai naiivisti. “Lapset leikkii”, kommentoi joku. Jaksoi kuitenkin tuon verran analysoida elämänmenoa.

No joo, tätähän voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Mutta tärkein kysymys kuuluu siis miksi jotkut, monet, eivät voi sietää sitä, että joku toinen (ryhmä) yhteiskunnassa korottaa ääntään. Laittomuus-argumentti on hyvin heikko, joskin samalla paljastaa sen, että ihmisten on saatava joku, mikä tahansa, syy kieltäytyä kuuntelemasta. Mutta miksi kieltäytyä? Mitä ihmiset tarkoittavat “hipeillä”? Keitä he itse ovat? Keihin he samastuvat? Mitä mieltä he ovat tästä yhteiskunnasta? Mitä mieltä he ovat yliopistosta? Opiskelusta? Ihmisen elämästä?

Mikä on mahdollista? Mihin kannattaa pyrkiä?

“Vaikeinta ei täällä ole käskeminen tahi käskyjen täyttäminen, vaan ihmisenä eläminen.”, kirjoitti Samuli Paronen. Myös otsikko on häneltä.

Lueskelen kasvatustieteiden perusopintojen kurssikirjaa maanantain tenttiin. Aihe on koulutuspolitiikka, johdantona Sirkka Ahosen
Yhteinen koulu –teos, jossa tarkastellaan koulutuksen muotoutumista Suomessa Snellmanin sivistyseliittiaatteista peruskoulu-uudistukseen ja 80-90 –lukujen liberalisaatioprojektiin. Keskeinen tarkasteluperspektiivi kirjassa on käsitys tasa-arvosta: onko koulutuksen tasa-arvo pyrkimystä opiskelijoiden/kansalaisten/ihmisten) yhtäläisyyteen (yhtenäisen, samanlaisen koulutuksen muodossa) vai onko tasa-arvo pikemminkin oikeutta sellaiseen opetukseen, jota yksittäinen henkilö haluaa tai tarvitsee.

On pari aihetta, joista haluaisin kirjoitella. Aiheet liittyvät köyhyyteen. En osaa oikein päättää kummasta suunnasta kirjoittaisin. Mutta joka tapauksessa Vanhanen tämän aloitti. En osaa kyllä päättää sitäkään, että onko Vanhasen keskustelunavaus (vai mikä lienee) vitsi. Epäilen, että kyseessä on taas jokin konspiraatio: se sanoo nyt aivan liian läpinäkyvästi sen mitä se tarkoittaa, että ei puhuta köyhistä, että ei kiinnitetä huomiota niihin, koska meillä muilla menee hyvin. Millainen idiootti sanoo tuollaista edes ääneen? Joko todellinen idiootti tai sitten tosi kiero tyyppi, joka yrittää käyttää jotain tripla-agentin hämäystä.

Ei ole mitään kysymystä siitä, onko Suomessa sorrettuja. Yksi ryhmä on vähävaraiset. Tuloerot ovat kasvaneet vuodesta 1995 Suomessa, ja samoin melkein kaikissa länsimaissa. Tämä tilanne tuotetaan hallinnollisesti ja poliittisesti, ja asennoituminen köyhiin muokataan ideologisesti. Nämä keinot eivät tietenkään ole mitenkään irrallaan toisistaan. Koulutuspoliittisesti tämä on kiinnostavaa. Miten koulutus on yhteydessä köyhyyteen, sekä konkreettisesti rahan määrän suhteen että köyhiin ja köyhyyteen asennoitumisen suhteen?

Ahosen kirja kuvaa, kuinka 1990-luku teki oikeistoliberalistisen pesäeron aikaisemmalle koulutusajattelulle, joka eroistaan ja ristiriidoistaan huolimatta mielestäni näyttäytyy monella tapaa ajateltuna kelvollisena valistuksen ja kansalaisyhteiskunnan yhdistelmänä. (Joskin sinänsä näitä voidaan tietenkin eri tavoin arvostella ja pohtia.) Olen laiska ja siteeraan kirjan takakantta, joka tiivistää historian napakasti:

”Kansallisfilosofille J. V. Snellmanin mielestä sivistys oli kansakunnan jäsenten yhteinen velvollisuus, oppivelvollisuuslain arkkitehdin Mikael Soinisen mukaan yhteistä koulua tarvittiin eheyttämään kansalaissodan kahtia repimää kansaa, kun taas peruskoulun isä R. H. Oittinen arvioi, että koulutuksellinen tasa-arvo oli hyvinvointivaltion ehto. Oikeistoliberaalit puolestaan katsoivat 1990-luvulla, että koulutus oli yksilöllinen eikä yhteisöllinen voimavara.”

Ote kirjasta liittyen Holkerin hallituksen tekemiin hallintokulttuurin muutoksiin:

”Opetusalan keskushallinto oli ensimmäisiä voimakkaan supistuksen kohteita. Kouluhallitus ja ammattikasvatushallitus yhdistettiin opetushallitukseksi ja niiden alakohtaiset yksiköt järjestettiin uudelleen, niin että esimerkiksi vanha oppiainekohtainen normiohjaus höltyi. Oppikirjojen tarkastustoimisto lakkasi kokonaan, joten vastuu koulun oppimateriaaleista jäi kokonaan kaupallisille kustantajille. Opetushallituksen tehtävä ei enää ollut ohjata kouluja vaan vain kehittää opetustoiminnan päälinjoja ja arvioida sen yleistä tasoa.”

Hallinnon muutokseen kuului myös se, että ”- - vastaperustettu, entisestään kutistettu Opetushallitus alkoi 1991 tehdä uusia opetussuunnitelman perusteita virkamiestyönä”, joka oli ”yksi tapa sivuuttaa esimerkiksi kasvatustieteellinen asiantuntemus tai poliittinen näkemys uudistustyössä ja vahvistaa virkamiesvaltaa.”

Selasin aamupäivällä jonkin NYT-liitteen, taisi olla uusin. Siinä oli haastattelu Sari Sarkomaasta ja Mari Kiviniemestä. Haastattelun tunnelma, välinpitämätön tai ennemminkin hieman ihmettelevä ja vaisu, heijastaa käsitystä politiikasta ja politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat virkamiehiä, jotka tekevät päätöksiä. On kyse päätöksenteosta, napin painamisesta ja paperin allekirjoittamisesta. Ei ole kyse ideologiasta, eikä olemassa ole olemassa aatteen paloa, koska ”aatetta ei ole”. Antonio Gramsci kritisoi vuosikymmeniä sitten jo parlamentaaris-demokraattista koulutuspolitiikan hallinnoimista, ja syy on ilmeinen: koulutus ja kasvatus on äärimmäisen poliittista ja täynnä moraalisia kysymyksiä ja ongelmia, eikä sitä voi jättää ”puolueettoman oikeistohallituksen” virkamiesmäiseen toimintaan.

Tekisipä muuten mieleni vetäistä natsikortti ja sanoa tässä kohtaa ”Eichmann”. Hannah Arendtin kuvaama virkamies on esimerkki toimintatavasta, joka ylipäätään mahdollisti natsihallinnon toimimisen. Auktoriteettimalli kadottaa toiminnan yhteyden moraaliin, jolloin omakohtainen eettinen arviointi tulee tarpeettomaksi. Ihmisistä tulee virkamiehiä.

Niinpä niin, tämän sekavan kirjoituksen synnytti siis ahdistus siitä, että ihmiset, poliitikot, hallinnoijat, ideologit, tekevät abstrakteja ja yksinkertaisia lausuntoja, joiden moraalinen sisältö on luonteeltaan hyvin käytännöllistä ja monimutkaista. Mitä tarkoittaa kun pääministeri toteaa, että ei pidä keskittyä huono-osaisuuteen - yhteiskunnassa, jossa ei hyvällä tahdollakaan voi nähdä, että hyvinvointi, niin taloudellinen kuin mikään muukaan, olisi enää jakautumassa tasaisesti? Ja todellakin, millainen ihminen, ihminen eikä pelkkä virkamiespoliitikko, sanoo, että vähävaraisuuteen ei pidä kiinnittää huomiota vaan juhlistaa muita? Ja ok, ehkä “tämä ei ollut puheen sanoma”, mutta… olihan se nyt hei.

“The enemies of pity were unwilling to equate humanity with misfortune. For them, the existenxe of misfortune was a scandal.”

- Horkheimer & Adorno

Toisaalla Leslie Sklair kirjoittaa globaalin kapitalismin diskursseista, mm. kilpailusta:

Global capitalism succeeds by turning most spheres of social life into businesses, by making social institutions—such as schools, universities, prisons, hospitals, welfare systems—more business-like. Various forms of benchmarking are used in most large institutions to measure performance against actual competitors or an ultimate target, zero defects, for example. The term world best practice (WBP) is widely used as a convenient label for all measures of performance, achieved through various systems of benchmarking.”

“WBP and benchmarking are logical strategies for globalizing corporations because when competition can, in principle, come from anywhere in the world, it is necessary for companies who wish to hold on to their market share, let alone increase it, to measure their performances against the very best in the world. ‘The very best’, of course, is a highly contentious idea. It can mean ‘best returns on capital invested’ or ‘best stock market price increase’ or ‘best environmental performance’ or ‘best employer’ or any number of other things. An additional and crucial factor is that most major corporations are in industries in which most of their products are quite similar to (sometimes virtually identical with) those of their competitors.”

Artikkeli on ihan kiinnostava, erityisesti “kestävä kehitys” -diskurssi. Yritysten on mahdotonta myöntää rajoja, koska se voisi vaikeuttaa pääoman ekspansiota, joten materian käyttäminen, luonnon raiskaus on käännettävä yritysten kielelle “mahdollisuuksiksi”, kilpailuksi. Mutta rajattomuuden tunnustaminen liittyy ymmärtääkseni muuhunkin ideologiaan kuin kapitalismiin. Horkheimerin ja Adornon mukaan kapitalismi on itse asiassa sen ideologian äärimmäinen tiivistymä, valistuksen irvokas ja kapea, mutta äärimmäinen tiivistymä, joka ei oman elintilansa vuoksi voi tunnustaa, että kaikkea ei voi saada (että ihminen voi särkyä, että yli-ihmistä ei olekaan) ja että on ehkä olemassa joku raja, esimerkiksi luonnon käytölle.

Mutta jatkuva kilpailu on pelottava asia. Se, että on oltava paras, eikä vertailukohdaksi riitä mikään lähipiiri, vaan vertailukohta on utopia, ikuinen riittämättömyys. Miten vaikkapa pro ana -ilmiö voi tässä mielessä edes olla olemassa? Eikö pitäisi olla anoreksian vastainen ilmiö se, että anorektikko toteaa olevansa “normaali”? Ei tietenkään, koska pro ana luo poikkikansallisen anorektikkoluokan, joka toimii kapitalistisen logiikkansa mukaisesti samalla pakottaen ja ahdistaen jäseniään (syömisen kohdalle VOI piirtää rajan: jos et syö, kuolet - mutta tämä on anorektikon kiellettävä) ja toisaalta luoden heille positiivisen stigman, olla parhaiden joukossa.

Meinasi mennä puurot väärään kurkkuun aamulla, kun avasin Hesarin. “Metsäyhtiö UPM vähentää tuhansia työpaikkoja Suomesta”. Voikkaan tehdas, yksi kone Kuusankoskella, sellutehdas ja yksi paperikone Valkeakoskella, lisäksi irtisanomia muilla paikkakunnilla. Pahin kohde on Voikkaan paperitehdas, joka sulkeutuu kokonaan.

Tämä asia tuskin muuten juuri minua hetkauttaisi, mutta sattumoisin lähisukuni haarautuu tällä hetkellä kahtaalle Suomen maassa, Tampereen ja Kuusankosken seutumille. Kuusankosken seutumilla, tarkkaan sanoen Voikkaalla, asuvat isovanhempani ja lähiseuduilla myös serkkuni, joten olen viettänyt aika monia kesiä siellä. Serkkujeni isä itse asiassa on kyseisessä Voikkaan tehtaassa töissä, joten heillä ei liene kovin iloiset tunnelmat.

Silmiini osui sisäsivujen otsikko “Pesonen tappoi kaupungin”, Voikkaan paperitehtaan pääluottamusmiehen kommentti saneerauksesta. Lause on niin totta kuin vain voi olla. Voikkaa on rapistunut, vanhentunut, kallioinen paikka, jossa asuu vain vanhuksia, työttömiä ja paperitehtaan työtekijöitä. Neljä-, kolmekymmentä vuotta sitten Voikkaa oli elinvoimainen asuinpaikka, silloin kun äitinikin vielä asui siellä. Kehitys kuitenkin kääntyi päinvastaiseksi, ja Kuusankosken keskusta alkoi viedä palveluja, jolloin tietenkin Voikkaan palvelut lamaantuivat. Käytännössä tehdas on ollut tärkein tukipilari.

Voikkaalla kävellessä kuolevan kehityksen huomaa hyvin selvästi. Kyseessä ei ole vain pieni paikka, vaan pieni paikka, joka joskus oli suurempi. Talot ovat vanhoja ja rapistuneita, samoin asfalttitiet. Kivetykset ovat hajalla. Lisäksi monessa kohtaa tiet ovat vinoja ja kaltevia, kävelytiet kapeita. Kivetyksien rikkinäisistä väleistä puskee heinää ja voikukkia, ja syksyllä kaikkialla on keltaisia ja punaisia vaahteranlehtiä. Tähän päälle kuuluu tehtaan jatkuva humina. Varsinkin isovanhempieni talon lähialue on juuri tällaista. Huminankin kuulee hyvin selvästi. Kalliota, epätasaista maastoa, vaahteroita ja kirsikkapuita, hajonnutta asfalttia, etanoita. Voimakkaasti virtaavalle Kymijoelle ei ole kuin puolen kilometrin matka alamäkeen. Pyörteet ovat niin vahvoja joen reunamallakin, että pienenä ei uskaltanut melkein irrottaa kättään laiturista tai puunoksasta. Kyllä, rakastan Voikkaata. Ehkä juuri johtuen siitä melankolisesta ja toisaalta rauhaisasta mielikuvasta, joka minulle tulee aina, kun ajattelen paikkaa.

1400 työtöntä Kuusankoskella, kertoo HS, nyt tulee lisää 1100. Vuonna 2004 asukkaita on ollut 20 392, joten työttömyysaste noussee aika korkeksi.

Pari nostalgista kuvaa viime kesältä, kun kävimme Villen kanssa rentoutumassa mummolassa. Kymijoen rannalla. En tiedä tarkalleen, mikä hyljätty rakennus on aikoinaan ollut.