·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

alkoholi, Technique, ilta-aurinko.

“nykymaailma”
“nykyinen elämä”

Olin apuhoitamassa tutun lapsia viikon verran. Työelämä ja lapsen elämä ovat hankalia yhteensovitettavia. Minulla on joitain ajatuksia, jotka sisältyvät kasvatusfilosofiaan ja siten ovat idealistisia, eikä niistä puhuminen todellisten henkilöiden kontekstissa tuntuisi reilulta, ainoastaan moralistiselta. Se kääntyisi välttämättä koskemaan kyseisiä henkilöitä, vaikka en tarkoittaisi. Ja sellainen ei ole aiheellista eikä hyödytä mitään. Niinpä, jos kirjoittaisin kasvatusfilosofiasta, en kirjoittaisi sitä nyt enkä tässä tekstissä.

Sain viikon aikana haleja, piirrustuksia ja kiukuttelua. Katsellessa lapsen innostusta ojien jäästä tuli mieleen, että minun on ehkä enää mahdotonta koskaan tajuta sitä, kuinka upeaa veden jäätyminen voi olla. Tuli hetkeksi suru jostain kadotetusta. Veden jäätyminen kantavaksi pinnaksi ojan pohjan päälle ei yksinkertaisesti enää ole upeaa. Voin iloita siitä ja voin rikkoa riitteen syksyllä (tai tänä maailman aikana ehkä tammikuussa) joko salaa tai aivan avoimesti kantapäillä takoen, mutta jotain on silti jäänyt. Lapsen välittömyys, sosiaalisuus, maailman uutuus (tai utuisuus) ja logiikan ylittävät mahdollisuudet korvautuvat näin aikuistuessa historian välttämättömyydellä ja päämäärillä, suunnilla, itsensä paikallistamisella ja mahdollisuuksien rationaalisella arvioinnilla, epäilyn ja luottamuksen tasapainottelulla.

Siinä on tietenkin puolensa. En minä enää haluaisi olla lapsi, enkä suojaton, enkä vietävissä. Kasvaminen on välttämätön ja eteenpäin pakottava prosessi, jossa solu solulta ja minuutti minuutilta uusiudun, tiputetan vanhat karstat ja porskutan eteenpäin. Ja aika ajoin käännyn kummastuneena katsomaan taakse.

Kuuntelin nelivuotiaan selostusta pelien säännöistä, joita hän oli isosiskonsa kanssa joskus pelannut, osaamatta kuitenkaan itse sääntöjä. Peli kulki pelin toimintakuviota tapaillen, mutta säännöt eivät olleet säännöt siinä merkityksessä, joita ne ovat aikuisille. Säännöistä tuntui puuttuvan oleellinen sisältö. Jos minun kuului pyörittää hyrrää, (jonka ilmoittaman kuvion piti antaa minulle vaikkapa jokin tavara pelin paperissa lukevien sääntöjen mukaan), saattoi nelivuotiaan ohjeistus kuulua siten, että minun piti pyörittää hyrrää tietyllä tapaa, vaikkapa kahteen kertaan. Minua jotenkin huvitti se rituaalisuus, jolla peli eteni. Hyrrän pyörittämisen jälkeen peli jatkui samaan tapaansa jotenkin. Ja vaikka hyrrän pyörittäminen tuntui minusta irralliselta ja tarpeettomalta, se ei sitä kuitenkaan ollut.

Toisin sanoen mitä ovat säännöt? Miksi sääntöjen seuraaminen tekee pelistä mielekkäämpää? Jaa että ei kun sääntöä seuraamaan? Ehkä jonain päivänä, sitten kun olen tarpeeksi pihalla. Ville oli aikoinaan Kripke-lukupiirillä keräämässä inspiraatiota kielellisten prosessien ymmärtämiseksi. Ja koska se fanittaa vanhaa Wittgua, joka kurtisti kulmakarvojaan tiukemmin kuin kukaan ja tuijotti läpitunkevasti ja korjasi pakkomielteisellä tarkkuudella niin väärät sävelkorkeudet kuin esteettiset, arkkitehtuurisetkin virheet rakennuksissa.

Olin mummolassa käymässä pitkästä aikaa. Mummon ja papan luona aika on pysähtynyt. Yöllä tuuli riuhtoi pihapuita ja sade hakkasi peltikattoa. En saanut nukuttua, mutta aamulla heräsin selkä aivan jäykkänä.

Pappa kertoi miettineensä, että perustaisi mopokorjaamon. Pihalle voisi laittaa kyltin “mopokorjaamo”. Hän kertoi, että sitten hän oli alkanut korjata omaa (ikivanhaa) pappatunturiansa, mutta neljänkään tunnin yrittämisen jälkeen takarengas ei ollut irronnut. Tästä hän oli tehnyt johtopäätöksen, ettei hän viitsikään perustaa sitä korjaamoa. Kauhean vaivalloiseksi menisi elämä.

***

Kirjoitin vastineen ja lähetin sen paikalliseen lehteen. Olin kunnioittavampi, selkeämpi ja perusteellisempi (toivottavasti), kun edellisen päivityksen purkauksessa. Pienestä jutustahan kyse oli, mutta periaate on se, että lukijan pitää korjata, kun päätoimittajan kirjoituksesta näkee selkeästi, että se on tehty aivan kieli poskella ja vanhoilla, kulutetuilla argumenteilla, jotka alunperinkään eivät ole olleet perusteltuja argumentteja (tässä nyt ympäristöaktivismista). Ja kun näkee, ettei toimittaja voi (siis uskalla) ottaa radikaalisti erilaista näkökulmaa syystä, että kunnan tärkeät henkilöt ovat maanviljelijöitä ja lihantuottajia.

Telkkarista oli illalla tullut jotain koostetta Linnan juhlista. Äiti jutteli paluumatkalla, että koostessa sekä Matti Vanhasta että Jorma Ollilaa oli haastateltu ja molemmat hehkuttivat Suomen hyvää ja mahtavaa tulevaisuutta ja upeaa koulutussysteemiä. Kai maailma mahtavalta näyttääkin, jos yritysjohtaja tulkitsee ihmisiä ja yhteiskuntaa Pisa-silmälasien lävitse. Silloinkin maailma on hyvä ja tasa-arvoinen ja ihana paikka, kun pistää silmät kiinni ja sulkee korvat ja hokee päässään että

maailma on hyvä tasa-arvoinen kaunis yritteliäisyys kyllä palkitaan hyvä tasa-arvoinen! kaikille on samat IHANAA! kaunista ON SAMAT kaunista lisää! aaah! hyvä!

Kun olin pieni ja riitelin isoveljeni kanssa, niin isoveli pisti kädet korviensa eteen ja ölisi niin kovaan ääneen, ettei kuullut minun huutoani. Toimihan se, kunnes siirryin fyysiseen väkivaltaan. Jonka tietenkin hävisin, pikkusiskona. Ehkä olisi pitänyt papallekin sanoa, että kato hoet niin paljon mantroja, että kyllä se mopo lopulta korjaantuu.

Tänään aamuluennon jälkeen menin suoraan kasvatustieteen massatenttiin. C-rakennus oli aivan täynnä ihmisiä. Kävelin mitään ajattelematta vessaan ja vasta tullessani ulos tajusin (muutamien ihmisten SELLAISTEN katseiden ihmetyttämänä), että olin käynyt miesten vessassa. (Ei, en ollut edes tajunnut pisuaareja vaikka myöhemmin tajusin, että “ai niin siellä oli pisuaarit”. Hyvä, että niillä ei sentään ollut ketään.) No, tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta, on ollut huomattavasti nolompiakin miesten vessa -kokemuksia, mutta jostain syystä tällä kertaa oli todella vaikeaa edes nauraa itselleni, koska vain hävetti niin paljon.

Nyt vessaepisodi jo naurattaa. Piristyin myös, kun selasin Keskisuomalaisen ja mielipidepalstalla oli eräs niin rehellinen paatos maailmankaikkeuden vääryydestä! Otin sen talteen. Sen otsikko on “Mihin olemme menossa?” Tekstissä luetellaan huonoja asioita ahneudesta ja EU-direktiiveistä lähtien aina talous- ja kilpailukeskeisyyteen ja yli-innokkaisiin poliitikkoihin, jotka eivät kuitenkaan osaa hommaansa, ja loppupäätelmänä voi pitää sitä, että “[n]äennäisestä hyvinvoinnista huolimatta me kaikki voimme huonosti. Kaikki on hiljalleen menossa huonompaan suuntaan.” MAHTAVAA!