·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

No, valtauksesta on ainakin syntynyt puhetta. Jos ei muualle niin lähipiiriin. Sanomalehtiä minulle ei tällä hetkellä tule, joten niistä ei tietoa. Eli jos ei muualle, niin lähipiiriin.

Minä olen miettinyt sitä, mitä tarkoittaa se, jos/kun (?) on olemassa ryhmiä, jotka eivät tunnista toisen ryhmän ihmisiä millään tavalla järkeviksi, ajatteleviksi ja monipuolisiksi ihmisiksi, joita olisi mahdollista ymmärtää tai jolta olisi mahdollista oppia mitään. Tietenkään kaikki ihmiset eivät samalla tavalla ymmärrä toisiaan muutenkaan, mutta onko eri asia, jos on sellaisia ryhmiä tai luokkia, jotka eivät jonkinlaisessa kokonaisuudessaan tähän pysty? Mistä ryhmistä on kyse? Mistä se kertoo, jos näin kaukana toisistaan olevia ihmisiä on olemassa? Onko se luonnollista ja aina? Vai onko tämä nyt kärjistyneempää?

Ja jos mietetään sortaja-aspektia, niin kummalla näistä ryhmistä on enemmän valtaa? Raha ja omistaminen merkitsevät aika pitkälle myös valtaa.

Tämä on jotenkin hankalaa. Olen henkilökohtaisessa suuntautumisessa yrittänyt pitää todella tiukasti erossa yksilöt ja luokat tai rakenteet, minkä perusteella olen myös luontaisesti ajatellut (koska olen sen monesti käytännössä huomannut), että kenellä tahansa voi olla jotain äärimmäisen tärkeää sanottavaa, ja että on myös mahdollista ymmärtää, oppia, kasvaa, keskustella. Vähintään jossain kohtaa, joissain asioissa, vaikka kaikkea ei pystyisikään jakamaan. On oltava jokin yhteinen kohta, jokin samankaltaisuus. En yritä sanoa nyt mitään ajasta ja paikasta riippumatonta universalisointia, vaan jonkinlaisen historiallisen kommentin meidän ajastamme ja paikastamme. Mutta niin, kun asiat kärjistyvät äärimmilleen ja elämäntavat poikkeavat toisistaan täydellisesti, erosta tulee niin suunnaton, ettei edes tahtoa keskusteluun löydy. Ainoa vaihtoehto on väkivalta. (Niin minulle on sanottu.) Ja nyt herää kysymys, että kuinka vakava asia tämä on? Mitä tarkoittaa se, että keskustelun mahdollisuutta ei olekaan? Voisiko se itse asiassa olla jotain todella tärkeää? Mietiskelen tässä nyt vain tällaisia filosoofisia vallankumousjuttuj. Mietiskelen, siis olen filosofi. huh huh

Eilen itse lueskelin taloustieteiden erästä perusoppikirjaa ja pudistelin päätäni, kun tajusin, että minulla on vaikeuksia päästä homo economicuksen pään sisään. Tosin ehkä se johtui vain siitä, että kirjassa oli niin käsittämättömiä sanontoja, että piti kysellä muilta, olenko missanut joitain sanontoja aivan täysin. “Sosiaalivakuutus on kuin elefantti: sitä on mahdotonta määritellä, mutta kun sen näkee, sen tunnistaa”. What?

Auta ei myöskään vaikkapa se, että vuosi sitten eräällä johtamisen etiikan kurssilla luennoitsija tipautteli sellaisia lauseita vähän väliä kuten “onnellinen ihminen on hyvä ihminen”. Ei sille nyt voi mitään, että tuollaisista lauseista varsinkaan tuossa kontekstissa ei voi olla vänkäämättä. Lisää parametrejä pliiz.

Mutta mutta. Siirryn koneen ääreltä konreettiseen ulkomaailmaan. Suunnitelmissa on siirtyä paikkakunnalta toiselle. Aion tehdä siirtymisen luottamalla tuntemattomien ihmisten ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen ja olen kirjoittanut plakaattiin “Tampere”. Toivokaamme, että ystävällinen autoilija ottaa minut kyytiinsä. Junallakin voisin toki matkustaa, mutta keli ei vaikuta kamalalta ja olen innoissani siitä, että joku (toivon mukaan siis) ottaa minut kyytiin.

Eräs tarina:

Pari vuotta sitten olin töissä eräässä myymälässä. Myymälään tuli mies, joka ihastui minuun. Hän paljasti minulle hyvin luottamukselliseen tapaan rikkauden ja menestyksen salat. Mies alkoi kyselemällä siviilisäädystäni. Seurustelin tuolloin, mutta nokkela keski-ikäinen osasi tarkastaa sormuksettoman nimettömän ja ehdotti, että harkitsisin vielä, koska poikaystäväni ei omistanut metsää. Miehen seurue oli tässä vaiheessa jo katsonut myymälän läpi, mutta mies jäi vielä innostuksissaan.

Seurasi seuraava ohjeistus: hankkiudu eroon poikaystävästäsi kun vielä voit, ja lähde länsirannalle. Siellä on metsää, siellä on rahaa, siellä on ne miehet, jotka kannattaa ottaa. “Ja sitten kun uuden siippasi kanssa te menette autokauppaan, niin siippa vain mainitsee myyjälle, että metsää on, ja sormea vain napsautat, niin kiiltävä bemari on teidän”.

Mies oli myös sitä, että “säihkysilmäni” eivät kaipaa lävistystä, joka tuolloin minulla vielä alahuulessa oli. Säihkysilmillä voisi siis ilmeisesti päästä pitkälle. Luulen, että tissit ja perse ja kiiltävät hampaat auttaisivat naimakaupoissa vielä enemmän. Ja niin monessa muussakin asiassa kuin naimakaupoissa!

Keskustelu oli kyllä ihan hauska, ja mies oli varsin mukava. En vain kyennyt sanomaan juuri mitään. Päättelyketju oli suorastaan tyrmäävä.

nainen -> rikas mies -> metsä huorataan autoiksi -> auto -> onnellisuus

Mitään lisättävää en keksi. Mitään. Kaikki parametrit on kasassa sukupuolirooleista lähtien. Tällä viitekehyksellä eteenpäin.

Tein mahdollisesti eilen illalla jonkinlaisen haukotteluennätyksen. Useamman yön unet ovat olleet vähän kadoksissa ja eilen illalla 20-22 välillä haukottelutiheys läheni varmaan jotain yksi haukotus per minuutti.

Lisäksi olen huomaamattani kehittänyt uudestaan perunamuussin.

Niinhän se on, että kaikkien kanssa juttu ei luista ja joidenkin kanssa sitäkin tiuhemmin. Lähdin useampi päivä sitten käymään kotona, mutta jumituin onnellisesti ensin Tampereelle ystävien seuraan. Olen puhunut kolme päivää putkeen. Huippua.

On hyvä, että on monenlaisia tuttuja. Niitä, joiden seurassa keskustelu ja oman mielipiteen ja ajatuksen ilmaiseminen on hankalaa ja sanat joutuu pakottaen asettelemaan, niitä, joiden kysymykset ja asemat pakottavat miettimään omaa positiota, mutta lopulta myös niitä, joiden kanssa tietää tulevansa sekä emotionaalisella tasolla oikein tulkituksi että älyllisellä tasolla ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Viimeisimmät ihmiset ovat tärkeitä oman jaksamisen kannalta, jotta ylipäätään jaksaa innostua puhumaan, toimimaan, opiskelemaan, tekemään. Ja innostuminen nousee, kun ei tarvitse (enää ja jatkuvasti) perustella omaa olemustaan, omia lähtökohtiaan, omia pyrkimyksiään, vaan voi jatkaa niistä, yhdessä.

Myös se on hyvä, että voi joskus ja joidenkin kanssa puhua akateemisista ja elämäkerrallisista asioista limittyneesti, eikä aina irrallaan, kuin ne eivät liittyisi tai vaikuttaisi toisiinsa.

Tänään aamulla söin mustikkakeittoa. Söin myös pari viinimarjaa söin, flunssan jälkiehkäisyksi. Jälkiehkäisy on itsensä kumoava ilmaisu.

Pitäisi hankkia kangasnenäliina. Mummo oli aikonut ostaa veljille kangasnenäliinat jouluna, mutta kuulemma oli kaupassa sanottu, että nuoret miehet eivät enää käytä kangasnenäliinoja. Ilmeisesti mummo oli tästä jotenkin yllättynyt. Mutta itse asiassa se ei pidä edes paikkansa! Minulla on opiskelukaveri, joka todistettavasti käyttää kangasnenäliinaa. Ja miksi ei itsekin käyttäisi? Oikeastaan se olisi monella tapaa paljon järkevämpää. Varsinkin, jos ei ole oikeita nenäliinoja ikinä (kuten minulla), vaan niistää johonkin talouspaperiin ja koko naama on ruvella.

Muistin muuten juuri äsken, että olen kirjoittanut aiemmin erään tarinan marjastamisesta.

Nyt on niin kaunis aamu, että voisipa lähteä vaikka seikkailulle.

Voisipa, mutta oikeasti on vähän flunssainen olo, eikä siksi voisi. Ja toiseksi pitää ottaa kirja käteen, lukea sitä, mennä lukupiiriin, mennä luennolle, lukea lisää ja mennä tenttiin. Illalla ehkä mennä elokuvaan halvalla. No. Ei tämäkään kuulosta ihan pahalta.

(Mutta mitä kaikkia jänniä seikkailuja voisikaan käydä, jos lähtisi.)

Nyt saattaa tulla teksti, joka lyhyydestään (kyllä, lyhyydestään!) johtuen saattaa aiheuttaa epäselvyyksiä. Ja koska se on lyhyt, se sisältää paljon sulkuja.

Edellisessä kirjoituksessa tuli viittaus lapsipornoon. Lapsiporno on tämän helmikuun (ja maaliskuun) teemanumero. Ulla Karttunen tiivisti yhden aikakauden ongelman (joka lapsiporno on tässä maailmassa) omassa taideteoksessaan ja sitten politiikan ääni Suvi Lindén ilmaisi omassa reaktiossaan… no, aika monta asiaa.

Antti kirjoitteli aiheesta ja minä nyt otan kantaa, tai jatkan keskustelusta. En ole varma, onko Lindén ainoastaan tyhmä vai… hetkinen, en edes keksi toista järkevää vaihtoehtoa. Jos todella nostaa oleellisemmaksi sen, että taideteos, joka vastustaa ilmiötä on muodollisesti laiton (koska se vastustaa lapsipornoa sen omilla aseilla, mikä on estetiikan ja kritiikin kannalta kiinnostava, eikä ollenkaan tietenkään uusi kritiikin muoto), tulee samalla väheksyneeksi aika lailla itse ilmiön vakavuutta. Toisin sanoen nettisensuuri tulee tarkoittamaan (Lindénin kommentoinnissa) jotain ihan muuta. Se ilmaisee sen, joka on sanottu jo useaan kertaan, että lapsipornosta tulee sekä “poliittisesti korrekti” ilmaisu että keskustelunaihe, jonka verukkeella paljon muuta voidaan innokkaasti unohtaa. Niin monta kertaa on Orwell jo haudassaan kierähtänyt.

Mitä on se muu, mitä sitten unohdetaan? Nämä verkon sananvapauskiistat ovat jotenkin… omituisia. En osaa oikein suhtautua niihin, myönnän. (Siksi kirjoitan, siis.) On vielä olemassa ero sananvapauden ja verkon sananvapauden kannalla. Jälkimmäisessä on erityisesti tiettyjä ongelmia, jotka helposti verkkokeskustelussa voi unohtua. On paljon kohinaa. Minä esimerkiksi en seuraa aktiivisesti ainoatakaan keskustelupalstaa. Valikoin seurani suhteellisen tarkasti. Luen lähinnä muutamia (suomalaisia) blogeja, kavereiden nettipäiväkirjoja (ja molempien määrä on vähentynyt parin vuoden sisällä) ja satunnaisia artikkeleita ja uutisia. Ilmiö on siis se, että netissäkin, samoin kuin tiettyjen elokuvien, alakulttuurien, musiikin, aatemaailmojen, kirjojen ja kirjallisuuden, minkä tahansa, ympärille kokoontuu hyvin homogeeninen joukko ihmisiä, ja suhteesta johonkin kokonaisyhteiskuntaan tai keskivertoihmiseen (jota myöskään ei saa sanoa ääneen, koska sitä ei ole) tulee vino. JA koska joku 95% ihmisistä ajattelee olevansa parempi kuin muut, niin joukossa tiivistyy jotain. Eikä se tiivistyminen tietenkään välttämättä ole tyhmyyttä. Itse asiassa suomalaisessa blogikulttuurissa uskon tapahtuvan aitoa ja avointa kommunikaatiota ja tiedonvälitystä.

“Nähdäkseni internet tulee mullistamaan perinteisiä käsityksiä valtiovallan itseidentiteetistä ja sen oikeuksista kansalaisiinsa ja heidän uudenlaisiin tiedonsaantimahdollisuuksiinsa.”

Sanon mutta. Kuinka suuri osa ensinnäkään suomalaisista käyttää nettiä ja sen mahdollisuuksia jotenkin “tehokkaasti”, “intellektuellisti” tai avaramman maailmankatsomuksen (tai jotain) kehittämiseksi? Entä miten tällainen käyttäminen ensinnäkin tulee mahdolliseksi? Nämä ovat vasta kaksi kysymystä suhteellisen rajatussa raamissa, suomalaisten netinkäyttäjien. Tällainen itseorganisoituva oppiminen yhdistettynä vielä internetiin ei synny tyhjästä, vaan vaatii melkoisia sekä institutionaalisia että teknologisia järjestelyjä. Suomalainen koulujärjestelmä on tässä mielessä ehkä ihan onnistunut, koska kuten näkyy, tässähän sitä nyt tällaisiakin kirjoitellaan. Opetushallituksen suunnitelmia sietäisi kuitenkin seurata, koska siellä pyritään tiettyihin teleologisiin lopputulemiin, joiden mukaisesti opetus organisoidaan. Mutta edelleen sekin näkyy, että en osaa olla aivan yhtä innoissani ajatuksesta, että internet voisi tarjota jotain mullistavaa kaikkien ihmisten kannalta. Tai edes suuren osan. Tai ehkä myöskään, että ajatukseen liittyisi yhtään sen suurempia mahdollisuuksia, kuin mitä vaikeuksia ja sivujuonteita ja seurannaisvaikutuksia se pitää sisällään.

Seuraavaksi nimittäin voidaan katsoa sitä, mikä on internet globaalisti. Olen sattumoisin juuri globaalia kapitalismia käsittelevällä kurssilla, jossa olemme sivujuonteina käsitelleet esimerkiksi joissain yhteyksissä kannatettua ajatusta siitä, että maailma on kaikkialla siirtynyt tietokapitalismiin, ja että informaatio todella on (suomalaisessakin) yhteiskunnassa Nyt. Mutta ei se ole. Ei tällaista lausetta voi esittää tarkastelematta empiiristä maailmaa. Tähän sopii esimerkiksi kurssilla annettu esimerkki, joka puhuu täysin puolestaan: Kibera. Se nyt on olemassa ja todistaa olemassaolollaan, että maailmat eivät kohtaa. On hyvä muistaa, että suomalaiset elävät ihan omassa todellisuudessaan. Ja vähänkään esimerkiksi jenkkitodellisuutta seurannut voi sanoa, että edelleen teknologiset mahdollisuudet ja henkiset mahdollisuudet ovat myös kaksi eri asiaa. Ne eivät jakaudu tasaisesti edes suomalaisten kesken, mutta täälläkin tasaisemmin kuin globaalisti.

Minusta henkilökohtaisesti netin käyttö on kivaa ja hyödyllistä ja se tarjoaa paljon mahdollisuuksia (joita, kuten kävi ilmi, tosin käytän aika rajoitetusti, koska netin ulkopuolella on vielä kiinnostavampi maailma, vai IIK onko väärin puhua enää netin ulkopuolisesta maailmasta), enkä pidä sensuurista enkä halua tulla sensuroiduksi. Katson siis, että netin käyttö on mukava sivistynyt ylellisyys meille. Meille, jotka olemme samassa tilanteessa. Sitten on olemassa valitettavasti ne jotkut, jossain. Ei tämä minun silmissäni ole reilua, mutta ei yksinkertaistakaan.

Niin ja sitten voi vielä katsoa kuvat National Geographicin parin numeron takaisesta (?) jutusta tietokone- ja muu teknologiaroskan päätymisestä kolmansiin maihin. Jos ehdin kirjastolla tarkastaa numeron, editoin tätä kirjoitusta. Tarkoitukseni lähinnä on nyt kasata yhteen kaikkia eri asioita, jotka on pidettävä mielessä keskustellessa. Kaikki asiat olisi pidettävä mielessä. Teknologisella kehityksellä ja kulutuksella voi olla jotain tekemistä ilmastonmuutoksen ja saasteongelmien kanssa.

Palaan vielä lapsipornoon. Toissapäiväisen hesarin “Peruskoulun rehtori” toivoi siis ennaltaehkäisyä lasten seksuaaliselle häirinnälle. Ennaltaehkäisy ei ole luonteeltaan passiivista, koska mikä tahansa toiminta on aktiivista. Jossain suhteellisen yksinkertaistetussa ja kärjistetyssä mielessä (seksuaalisten) mainosten kieltäminen voi olla sensuuria. Ehkä mainostajien tai kauppaketjujen mielestä se olisi sensuuria. Tai eipä sen tarvitse olla välttämättä yksinkertaistettua. Ongelma on lähinnä se, että sensuurin erottaminen siitä, että meillä todella ON jokin arvo (toisin kuin Lindénillä) jota halutaan tukea, on välillä hankalaa. Vapaus ei ole vapautta yhteen suuntaan ja tasa-arvo ei ole tasapäistämistä, ja niin edelleen. Lapsi ei ole aikuinen, (vaikka jumankauta yhdessä 70-luvun radikaalifeministin kirjassa hahmotellaan ajatusta siitä, että länsimaissa “vapautettaisiin” lapsi “holhouksesta”, mikä on esimerkki hyvän kritiikin tosi kummallisesta sovelluksesta) ja jos haluaa tukea lapsen oikeutta olla sellainen kuin hän on ja vapaa aikuisen maailman käsitteistä ja käytännöistä, tulee väistämättä meidän yhteiskunnassamme ongelmia.

Minulla on myös omakohtainen kokemus tästä oudosta asiasta, lapsen ja aikuisen välimatkasta. Itseäni on ahdisteltu ollessani suurin piirtein 10-vuotias. Muistan, että kokemus oli ahdistava ja omituinen. Itsensäpaljastaja ei tullut fyysisesti kosketusläheisyyteen, mutta pystyi kuitenkin estämään fyysisen pakenemiseni (autollaan) ja pakotti katsomaan omaa penistään ja kommentoimaan sitä eri tavoin. Mietiskelin eilen ystävieni kanssa, että näin jälkeenpäin tuntuu täysin käsittämättömältä, että joku aikuinen ihminen nauttii siitä, että saa pakotettua ja alistettua lapsen sellaiselle omalle alueelleen, joka on lapselle aivan eri ulottuvuudessa, seksuaalisuuteen. Siinä on jotain hyvin omituista. Ei se tietenkään redusoidu “yhteiskunnan yliseksuaalistumiseen” tai mainosten virikkeiden pakottavuuteen, mutta jos erilaisten hyväksikäyttötapausten lisäksi tai tukemassa niitä on kokonainen kulttuuri, joka ei jostain syystä pysty tai halua erotella lasta, nuorta, aikuista, vanhusta ja seksualisuutta ja erotiikkaa, seksiä toisistaan, vaan kohtelee kaikkia “samoin” ja samalla kuvittelee, että vapaus on estottomuutta, niin silloin ollaan tyhmiä. Silloin puhutaan omien arvojen kanssa ristiriitaisesti.

Kaiken kaikkiaan en yritä väittää, että tämä kyseinen nettisensuurijupakka nyt olisi mitenkään lapsipornon tai sananvapauden kannalta täysin määrittelevää, tai että vain tästä olisi kyse. En minä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Yritän hahmottaa sitä, millaisia monimutkaisia ongelmia käytäviin keskusteluihin liittyy. Se, mistä näkökulmasta lähtee asioita erittelemään, vaikuttaa välttämättä siihen, mitä tulee sanoneeksi. Jos lasten oikeudet nousevat ensisijalle, vaikkapa kaikki mainonta saattaa näyttää saatanalliselta koneelta (hihi, minulla on hieman taipumuksia tähän suuntaan) ja ilmiöstä tulee tynkä. Minusta lapsiporno vastenmielistä, ja se on arvo, joka tässä surullisessa maailmassa on sovitettava kaikkiin muihin arvoihin, mutta en tiedä miten.

Sitä kyllä olen useaan kertaan miettinyt, että kuka menettäisi ja mitä, jos tiettyjä konsumerismia (ja samalla tylsämielistä seksuaalikuvastoa) ylläpitäviä rakenteita radikaalisti purettaisiin, siis valtiollisen säännöstelyn kautta.

Näin käy.

Kirjoitin pitkän kirjoituksen ja sitten painoin äksää. Moneskohan kerta tämä oli?

Olen kahden päivän aikana matkustanut yli 600 kilometriä ja nukkunut muutaman tunnin, joten keskittymiskykyni ei salli tekstin uudelleen kirjoittamista. Se on vähän surku, koska kirjoitin toisista, yli 80-vuotiaista isovanhemmistani. He ovat kuva siitä 20- ja 30-luvuilla syntyneestä ikäpolvesta, jonka elämää ovat määrittäneet monet esteet, vaihtoehdottomuudet ja velvollisuudet, mutta jotka samalla ovat imeneet itseensä fyysisen elinvoiman ja jonkin sisäisen teräksisyyden, joka tuntuu ylittävän tai läpäisevän kaikki ne välttämättömät ja inhimilliset heikkoudet ja tavallisuudet, joita ihmisessä on. En voi olla miettimättä heitä katsellessani ja kuunnellessani, mitä käy minun, meidän. Ja kaikkia ei luonto kohtele samoin muutenkaan, vanhuuden sairaudet koskevat niin usein henkistäkin kyvykkyyttä. Mummo oli viikko sitten kuullut lääkäriltä aivokuvastaan, että aivot ovat kuin parikymppisen naisen. Ja mummo ja pappa eivät vain vanhene, he tuntuvat kasvavan kohti vanhuutta.

Piti kirjoittaa vielä lisää uusiutumisesta, radikaalista muuttumisesta ja oppimisesta. En mie nyt kykenekään.

***

Vaihdoin vasurin biografian, kun se vanhentui. Täysin vuosia muutamia päiviä sitten (vanhenin!) ja teksti piti siis vaihtaa. Piti jo aiemmin, en vain osannut. On niin vaikea sanoa itsestään mitään määrittelevää ja järkevää. Sitä paitsi jos olisi runk…, voisi filosofian opiskelijana alkaa märistä jotain… jostain määritelmistä ja yhteiskunn…

Mutta kerran kun yllättäen kysyttiin kuulumisia, menin ihan sekaisin ja pitkän (varmaankin kymmenen sekuntia, laskekaa mielessänne) ja epäselvän ölinän jälkeen vastasin: “söin äsken perunaa”. Myöhemmin tosin ajattelin, että se olikin aika hyvä vastaus.

Olin mummolassa käymässä pitkästä aikaa. Mummon ja papan luona aika on pysähtynyt. Yöllä tuuli riuhtoi pihapuita ja sade hakkasi peltikattoa. En saanut nukuttua, mutta aamulla heräsin selkä aivan jäykkänä.

Pappa kertoi miettineensä, että perustaisi mopokorjaamon. Pihalle voisi laittaa kyltin “mopokorjaamo”. Hän kertoi, että sitten hän oli alkanut korjata omaa (ikivanhaa) pappatunturiansa, mutta neljänkään tunnin yrittämisen jälkeen takarengas ei ollut irronnut. Tästä hän oli tehnyt johtopäätöksen, ettei hän viitsikään perustaa sitä korjaamoa. Kauhean vaivalloiseksi menisi elämä.

***

Kirjoitin vastineen ja lähetin sen paikalliseen lehteen. Olin kunnioittavampi, selkeämpi ja perusteellisempi (toivottavasti), kun edellisen päivityksen purkauksessa. Pienestä jutustahan kyse oli, mutta periaate on se, että lukijan pitää korjata, kun päätoimittajan kirjoituksesta näkee selkeästi, että se on tehty aivan kieli poskella ja vanhoilla, kulutetuilla argumenteilla, jotka alunperinkään eivät ole olleet perusteltuja argumentteja (tässä nyt ympäristöaktivismista). Ja kun näkee, ettei toimittaja voi (siis uskalla) ottaa radikaalisti erilaista näkökulmaa syystä, että kunnan tärkeät henkilöt ovat maanviljelijöitä ja lihantuottajia.

Telkkarista oli illalla tullut jotain koostetta Linnan juhlista. Äiti jutteli paluumatkalla, että koostessa sekä Matti Vanhasta että Jorma Ollilaa oli haastateltu ja molemmat hehkuttivat Suomen hyvää ja mahtavaa tulevaisuutta ja upeaa koulutussysteemiä. Kai maailma mahtavalta näyttääkin, jos yritysjohtaja tulkitsee ihmisiä ja yhteiskuntaa Pisa-silmälasien lävitse. Silloinkin maailma on hyvä ja tasa-arvoinen ja ihana paikka, kun pistää silmät kiinni ja sulkee korvat ja hokee päässään että

maailma on hyvä tasa-arvoinen kaunis yritteliäisyys kyllä palkitaan hyvä tasa-arvoinen! kaikille on samat IHANAA! kaunista ON SAMAT kaunista lisää! aaah! hyvä!

Kun olin pieni ja riitelin isoveljeni kanssa, niin isoveli pisti kädet korviensa eteen ja ölisi niin kovaan ääneen, ettei kuullut minun huutoani. Toimihan se, kunnes siirryin fyysiseen väkivaltaan. Jonka tietenkin hävisin, pikkusiskona. Ehkä olisi pitänyt papallekin sanoa, että kato hoet niin paljon mantroja, että kyllä se mopo lopulta korjaantuu.

Tänään aamuluennon jälkeen menin suoraan kasvatustieteen massatenttiin. C-rakennus oli aivan täynnä ihmisiä. Kävelin mitään ajattelematta vessaan ja vasta tullessani ulos tajusin (muutamien ihmisten SELLAISTEN katseiden ihmetyttämänä), että olin käynyt miesten vessassa. (Ei, en ollut edes tajunnut pisuaareja vaikka myöhemmin tajusin, että “ai niin siellä oli pisuaarit”. Hyvä, että niillä ei sentään ollut ketään.) No, tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta, on ollut huomattavasti nolompiakin miesten vessa -kokemuksia, mutta jostain syystä tällä kertaa oli todella vaikeaa edes nauraa itselleni, koska vain hävetti niin paljon.

Nyt vessaepisodi jo naurattaa. Piristyin myös, kun selasin Keskisuomalaisen ja mielipidepalstalla oli eräs niin rehellinen paatos maailmankaikkeuden vääryydestä! Otin sen talteen. Sen otsikko on “Mihin olemme menossa?” Tekstissä luetellaan huonoja asioita ahneudesta ja EU-direktiiveistä lähtien aina talous- ja kilpailukeskeisyyteen ja yli-innokkaisiin poliitikkoihin, jotka eivät kuitenkaan osaa hommaansa, ja loppupäätelmänä voi pitää sitä, että “[n]äennäisestä hyvinvoinnista huolimatta me kaikki voimme huonosti. Kaikki on hiljalleen menossa huonompaan suuntaan.” MAHTAVAA!