·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Näin käy.

Kirjoitin pitkän kirjoituksen ja sitten painoin äksää. Moneskohan kerta tämä oli?

Olen kahden päivän aikana matkustanut yli 600 kilometriä ja nukkunut muutaman tunnin, joten keskittymiskykyni ei salli tekstin uudelleen kirjoittamista. Se on vähän surku, koska kirjoitin toisista, yli 80-vuotiaista isovanhemmistani. He ovat kuva siitä 20- ja 30-luvuilla syntyneestä ikäpolvesta, jonka elämää ovat määrittäneet monet esteet, vaihtoehdottomuudet ja velvollisuudet, mutta jotka samalla ovat imeneet itseensä fyysisen elinvoiman ja jonkin sisäisen teräksisyyden, joka tuntuu ylittävän tai läpäisevän kaikki ne välttämättömät ja inhimilliset heikkoudet ja tavallisuudet, joita ihmisessä on. En voi olla miettimättä heitä katsellessani ja kuunnellessani, mitä käy minun, meidän. Ja kaikkia ei luonto kohtele samoin muutenkaan, vanhuuden sairaudet koskevat niin usein henkistäkin kyvykkyyttä. Mummo oli viikko sitten kuullut lääkäriltä aivokuvastaan, että aivot ovat kuin parikymppisen naisen. Ja mummo ja pappa eivät vain vanhene, he tuntuvat kasvavan kohti vanhuutta.

Piti kirjoittaa vielä lisää uusiutumisesta, radikaalista muuttumisesta ja oppimisesta. En mie nyt kykenekään.

***

Vaihdoin vasurin biografian, kun se vanhentui. Täysin vuosia muutamia päiviä sitten (vanhenin!) ja teksti piti siis vaihtaa. Piti jo aiemmin, en vain osannut. On niin vaikea sanoa itsestään mitään määrittelevää ja järkevää. Sitä paitsi jos olisi runk…, voisi filosofian opiskelijana alkaa märistä jotain… jostain määritelmistä ja yhteiskunn…

Mutta kerran kun yllättäen kysyttiin kuulumisia, menin ihan sekaisin ja pitkän (varmaankin kymmenen sekuntia, laskekaa mielessänne) ja epäselvän ölinän jälkeen vastasin: “söin äsken perunaa”. Myöhemmin tosin ajattelin, että se olikin aika hyvä vastaus.

Erich Bruch harjoittelee.

Klippi on Stefan Jarlin dokumentista Själen är större än världen vuodelta 1985. Eräs ystävä esitteli minulle tuon(kin) dokumentin suurin piirtein vuosi sitten. Kaikki näkemäni Jarlin dokumentit ovat olleet vaikuttavia, ja tuo lienee juuri se oikea sana, vaikuttava. Sama pätee siis tuohon ruotsalaisesta urheilijalegenda Ricky Bruchia kuvaavaan.

“During the 14 months of shooting Ricky lifted 30,000 tons and consumed 135,000 vitamin pills.” lukee youtube-pätkän vieressä. Wikipediasta tarkistin, etten muista väärin. Bruch oli mahtava urheilija, mutta hän epäonnistui aina arvokisoissa. Hänellä on edelleen Ruotsin keihäänheiton ennätys. 38-vuotiaana, joka on tietenkin huippu-urheilijoille jo korkea ikä, hän päätti ylittää ennätyksensä ja näyttää kaikille.

Dokumentti kuvaa, miten Bruch harjoittelee ennätyksen ylittämiseen, tai miten hän valmistautuu siihen, itse asiassa. Hän pumppaa rautaa, mylvii ja karjuu, syö ja piikittää itseensä vitamiineja ja lisäravinteita purkki- ja litrakaupalla, juoksee, hioo heittotekniikkaa, pumppaa lisää ja mylvii vielä kovempaa. Toisin sanoen iso, arkaainen ja karski mies virittää itsensä äärimmilleen, pakottaa luontonsa tottelemaan. Näky on jotakuinkin käsittämätön. Samaan aikaan siinä on sekä jotain huvittavaa että pelottavaa ja kunnioitusta herättävää.

Hän ei ylittänyt ennätystään. Tietenkään, sillä Ricky Bruch on myyttinen sankari.