·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Niin siis eihän tämä nyt mikään maailmankaikkeuden isoin asia ole, mutta…

Isossa mainospaperissa, joka on täynnä meikkituotteiden, urheilullisten ja hehkeiden naisten, ruoan ja rahan (pääpalkinto 100 000, 00€!) kuvia, lukee isolla useaan kertaan minun nimeni. Näin se tulee läpi vaikka mistä postilaatikosta, vaikka minä EN halua kenenkään naistenlehden toimittajan ohjeita siitä, mikä on muotia juuri nyt, ENKÄ poimia ammattilaisten ohjeita ja ideoita iholle, vartalolle, hiuksille tai meikkaukseen… Olen mieluummin ruma.

“Mistä kasvissyöjä saa proteiinia? - Ei me saadakaan. :(”

Ei vaan, heh heh, se on jotenkin hauskaa, miten yleistä on ostajan houkutteleminen vetoamalla tosi huonosti vielä mielikuvaan siitä, että minulla olisi jotain merkitystä. Oikeasti asiakkaalla ei ole minkäänlaista merkitystä, ainoastaan rahalla, ja sen kautta sillä ostajan roolilla, joka minulle annetaan. Jota en ole halunnut, mutta joka minulle silti annetaan.

Niin ja lopetan kyllä tuon kasvissyönnistä ja -syöjistä puhumisen jo piakkoin. Ehkä. Olen ollut vähän ahdistunut siitä, että kasvissyöntiä tai mitä tahansa vaihtoehtoista ja “kriittistä” elämäntapaa tuputetaan jonakin pakettiratkaisuna. (Ja siksi vaikka vegaanisen ohjeen kirjoittaminen täällä tuntuu pakottavalta sekä ulos- että sisäänpäin.) Se ei poikkea perusteiltaan mitenkään siitä, että ihmisen on muututtava joksikin selkeästi käsitettäväksi kokonaisuudeksi, jolla voi määritellä itsensä ja sitten lakata kysymästä perusteita tai kritiikkiä, sulkea kaikki muu silmistään, ja pahimmillaan siis tehdä kasvissyönnistäkin (tai vastaavasta) asia, joka määrittää omaa itseä enemmän kuin itse enää. Epäonnistuminen tai poikkeaminen, tai pahinta vielä: lopettaminen, tarkoittaisi identiteetin särkymistä, koska identiteetti olisi muokattu erilaisten rajojen ja kieltojen kautta.

“Individuals define themselves now only as things, statistical elements, successes or failures. Their criterion is self-preservation, succesful or unsuccesful adaptation to the objectivity of their function and the schemata assigned to it.” (Horkheimer ja Adorno. Laitettiin ny.)

Sama juttu ekologisen kritiikin kanssa. Jee jee ihmiset kierrättää, jne., mutta se ei automaattisesti tee itse teosta lainkaan kriittistä, mikä voi muuttua vähitellen ongelmaksi. Tai itse asiassa se on varmasti suuri osa luonnonsuojelun ja ilmastonmuutoksen torjumisen ongelmaa. Kiellot ja normit (joita, tiettyjä sellaisia, minun mielestäni on liian vähän - tästä voisi joskus kirjoittaa ja tarkentaa) muuttuvat yksinkertaisiksi toimintamalleiksi, oikeudenmukaisiksi laeiksi, joiden sisäpuolella oleminen tarkoittaa “ekologisuutta”. Ja tarkoitus ei ole kääntyä vaikkapa kasvissyöjiä tai muita vastaan, jotka pitävät kiinni elämäntavasta, todellakaan. Tämä identiteettikysymys on vain hankala. Millä tavalla meistä tulee sitä, mitä haluamme olla ja mitä olemme? On kiinnostavaa ja vaikeaa se, miten tällaisista asioista pitäisi puhua. Minä en halua tarjota kenellekään, enkä halua että kukaan tarjoaa minulle, niin yksinkertaisia tapoja olla hyvä ihminen, kuin vaikkapa naistenlehdet, jotka tulevat postiluukusta.

kun tajusin, että nii-in, individualismi on väärässä. Ihminen ei ajattele yksin. Ihminen ei myöskään opi yksin mitään. Myös yksilön ongelmat eivät ole vain hänen ongelmiaan. Siksi on virheellistä kuvitella, että pitäisi ensin olla terve voidakseen elää. Päinvastoin. Pitää ensin heittäytyä elämiseen, yhteyteen ja jakamiseen ja vasta siitä voi syntyä terveys. Ei ole olemassa yksikköä. Ei vain ole.

Edit. Jotta ei tule epäselvyyksiä, en tee taaskaan jotain universaaliväitteitä. En tarkoita vaikkapa vakavia mielenterveydenhäiriöitä, joihin tarvitaan vakavaa hoitoa. Puhun kapitalismissa elävästä ihmisestä, joka joutuu kuvittelemaan olevansa erillisenä yksikkönä jotain, ja vieläpä jotain erikoislaatuista.

Perjantaina on epämiellyttävä tentti, joten lukemisen sijaan päätin kehittää piirakan. Ja hunajaa vaille vegaanisesta puolukkapiirakasta tulikin aika yllättävä herkku!

Viikonlopun keskustelut ja minä-identiteetistä lukeminen, omat ihmissuhdemokailut ja -ongelmat ja toisaalta mahtavat kokemukset ihmisten välisestä kommunikaatiosta ovat vähän… sekoitelleet pakkaa taas. Aloin jo aamupäivällä kirjoittaa päivitystä yksinäisyyden merkityksestä ja itsensä kuuntelemisen ja ymmärtämisen käsittämättömän vaikeasta taidosta, mutta sitten koin huonoa omaatuntoa, että päivitin sitä tänne enkä kirjoittanut puoli vuotta roikkunutta (ja sitä mukaa hirveisiin mittoihin kasvanutta) esseetä ja hanki opintopisteitä. Kirjoituksen pointti oli kuitenkin kai suurin piirtein siinä, että on ehkä olemassa jonkinlaisia spatiaalisia ja temporaalisia määriä, jotka määrittävät tai mahdollistavat ihmisen tasapainoa, kehitystä ja jotainjotain.

Eli oikeasti tarkoitan tismalleen tätä: on saatava olla yksin. On opittava kuuntelemaan itseään ja on opittava tunnistamaan omia tunteitaan. Lastentarhassa hankala juttu on mm. se, että kun lapsi astuu ovesta tarhaan, alkaa heti toiminta. Lapsi joutuu jatkuvasti tekemään jotain. Ei ole vapaata, yksinäistä tilaa, eikä yksinäistä paikkaa, jossa olla itsekseen. Pitää leikkiä. Pitää olla seurassa. Mutta toisaalta aikuiset tekevät ihan samaa. Itse tajusin joitain aikoja sitten, että minun arkeani on pitkään kuvastanut se, etten ole oikeastaan koskaan yksin ja tekemättä mitään. Nuorempana saattoi vain istua tuntikausia piirtämässä jotain kuvaa ihan muuten vain. Ihan muuten vain. Ja se on tuntunut hyvältä. On tuntunut hyvältä sulkea huoneen ovi ja kadota johonkin miellyttävään, omaan, jakamattomaan. Olla olematta mitään.

Tietenkin se indikoi jostain. En usko, että olen ainoa ihminen, joka kaipaa ja tarvitsee suunnattomia määriä yksinoloa ja ei-tekemistä ja “ei-tuloksellisuutta” (siis jotain hyvin omaehtoista) vastapainoksi sille, että ylipäätään löytää mielekkyyttä siitä, että toisena hetkenä tekee jotain “tulokseen pyrkivää”. Tämä liittyy myös ajan pilkkomiseen osiksi, jota on paljon harrastettava. Koska aika on rahaa ja raha on tuloksia ja tulokset ovat itseilmaisua ja niin edespäin, on jokainen minuutti täytettävä merkityksellisesti ja tehokkaasti. Tunnistan itseni täydellisesti tästä. Eikä sinänsä toiminnassa ja aktivaatiossa ja suunnittelussa ole minun mielestäni mitään pahaa - harvassa asiassa, jos missään, mielestäni on - mutta ongelma on rajojen vetämisessä ja sen huomaamisessa, missä vaiheessa ei enää osaakaan kuunnella ja pysähtyä. Tarkoitus ei ole myöskään sanoa tässä tietenkään, että “rauhoitu aina välillä, niin sitten jaksat paremmin painaa tulosta”, vaikka kyllä asia tietysti silläkin tapaa on. Suurin ongelma on se, että jatkuvan toiminnan ja kiihdykkeiden ja pakotteiden ja keskustelujen keskeltä ei enää tunnista eikä hahmota itseään. Lapsen on saatava hitaasti, ajan kanssa ja yksinäisyydessä tunnistaa omat tunteensa (”olenko surullinen? miksi?”), mutta niin on aikuisenkin.

Ajan pilkkominen tunneiksi ja minuuteiksi ja sekunneiksi on kyllä sinänsä kiinnostavaa. Se pohjaa ajatukseen, että jokainen minuutti on sisällöllisesti “sama”, eli vain määrällinen, yksinkertainen, toistuva tila, joita on tietty määrä elämässä. Hetket on täytettävä tarkasti. Tässä pilkkomisessa suoritetaan sellainen ylemmän tason abstraktio, joka tapahtuu monella muullakin elämän alueella: mitä ovat laihdutussivujen kalorilaskurit tai sykemittarit? Minun “vanhahkossa” kännykässäni on kalorilaskuri tietyille urheilulajeille. HÄH?

(Olen muuten itsekin vähän perverssillä tavalla kiinnostunut aina tällaisista. Ei, en harrasta laihduttamista, enkä osaa käyttää kännykkäni kalorilaskuria, mutta minulla kerran oli sykemittari useita vuosia sitten ja se oli aika hauskaa. Kunnes kahden käyttökerran jälkeen kyllästyin siihen. Se oli joku lahja, jonka taisin luovuttaa vain pois.)

Sitten analogia! Villellä, siis kämppiksellä on paita, jossa lukee edessä “is not the same”. Se paita pistää aina hiljaiseksi. Is not the same. Mikä ei ole? Mikä ei ole sama? No niin, minä siis kehitin tänään puolukkapiirakan. Ville oli samaan aikaan ostanut kaupasta euron kääretortun, jossa oli seitsemää eri lisäainetta. Sellaisen muovikelmuissa olevan pökäleen, jossa ei ole suurin piirtein mitään luonnollista ainetta, vaan jonka maku on tuotettu lähestulkoon täydellisen synteettisesti. (Syntsapopin ystävänä tämä ilmaus ei muuten voi olla ainoastaan vihoitteleva!) Maistoin sitä torttua. Jäi vähän inhottavasti kitalakeen eikä se järin herkullistakaan ollut. Mutta pointti siinäkin tortussa on. Se kertoo lopulta aika paljon. Jopa maut on mahdollista yhdenmukaistaa ja totuttaa. Makuaistin kehitys ei ole käsittääkseni jatkuvaa ja lineaarista, vaan siinä on joitain sykäyksiä. (”Jotain sykäyksiä?”) Jos syö pienestä asti täysin synteettistä ruokaa, on ilmiselvää, ettei nuorena muunlainen ruoka maistu oikein miltään. Ihan vain hyvin biologisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Mutta kuten Olli sanoi: “se on aika kummallista, että kääretortut ja voisarvet maistuvat samalta”. Tai siis on kummallista, että se EI ole kummallista. Ja se ei ole kummallista, koska on synteettistä. Siinä ei ole mitään omituista, erityistä eikä kiinnostavaa. On aivan sama, mitä se torttu pitää sisällään, paskaa tai sokeria, koska kaikki sen ainekset ovat samaa. Kaikki on mahdollista tuottaa yksinkertaisesti ja halvalla. Aivan sama, koska kaikki on aivan samaa. Vaikka Villen paita yrittääkin, hyvin hämmentävällä tavalla, olla eri mieltä.

Lopuksi, koska kerran mainostin piirasta (jonka ohjeet tosin ovat hyvin summittaiset, todennäköisesti sokeria enemmän):

1/2 dl öljyä
2 banaania
1 dl (soija)maitoa
~1/2 dl sokeria
1 tl vanilijasokeria
~1 rkl hunajaa
1/2 tl kardemummaa
1/2 tl inkivääriä
1/4 tl suolaa
~ 3 dl jauhoja (itse laitoin 1 dl kaurahiutaleita)
1,5 tl leivinjauhoja

Sekoita mössätyt banaanit öljyyn, lisää maito ja mausteet. Sekoita jauhot keskenään ja lisää joukkoon. Vuoraa vuoka esim. kaurahiutaleilla tai korppujauholla. Levitä taikina, levittämisessä ehkä (ainakin gluteenittomien jauhojen kanssa) auttaa lusikka/veitsi, jota kastaa veteen aina välillä. Uuni 200 asteeseen.

Päälle iso kasa PUOLUKOITA NAM NAM! Ja uuniin. Annoin olla ehkä 10 minuuttia, jonka jälkeen levitin puolukoiden päälle vielä soijamaitoseoksen: 1 dl (soija)maitoa + 1-2 rkl perunajauhoja + sokeria maun mukaan. Sitten takaisin uuniin, ja odotellaan.

No, valtauksesta on ainakin syntynyt puhetta. Jos ei muualle niin lähipiiriin. Sanomalehtiä minulle ei tällä hetkellä tule, joten niistä ei tietoa. Eli jos ei muualle, niin lähipiiriin.

Minä olen miettinyt sitä, mitä tarkoittaa se, jos/kun (?) on olemassa ryhmiä, jotka eivät tunnista toisen ryhmän ihmisiä millään tavalla järkeviksi, ajatteleviksi ja monipuolisiksi ihmisiksi, joita olisi mahdollista ymmärtää tai jolta olisi mahdollista oppia mitään. Tietenkään kaikki ihmiset eivät samalla tavalla ymmärrä toisiaan muutenkaan, mutta onko eri asia, jos on sellaisia ryhmiä tai luokkia, jotka eivät jonkinlaisessa kokonaisuudessaan tähän pysty? Mistä ryhmistä on kyse? Mistä se kertoo, jos näin kaukana toisistaan olevia ihmisiä on olemassa? Onko se luonnollista ja aina? Vai onko tämä nyt kärjistyneempää?

Ja jos mietetään sortaja-aspektia, niin kummalla näistä ryhmistä on enemmän valtaa? Raha ja omistaminen merkitsevät aika pitkälle myös valtaa.

Tämä on jotenkin hankalaa. Olen henkilökohtaisessa suuntautumisessa yrittänyt pitää todella tiukasti erossa yksilöt ja luokat tai rakenteet, minkä perusteella olen myös luontaisesti ajatellut (koska olen sen monesti käytännössä huomannut), että kenellä tahansa voi olla jotain äärimmäisen tärkeää sanottavaa, ja että on myös mahdollista ymmärtää, oppia, kasvaa, keskustella. Vähintään jossain kohtaa, joissain asioissa, vaikka kaikkea ei pystyisikään jakamaan. On oltava jokin yhteinen kohta, jokin samankaltaisuus. En yritä sanoa nyt mitään ajasta ja paikasta riippumatonta universalisointia, vaan jonkinlaisen historiallisen kommentin meidän ajastamme ja paikastamme. Mutta niin, kun asiat kärjistyvät äärimmilleen ja elämäntavat poikkeavat toisistaan täydellisesti, erosta tulee niin suunnaton, ettei edes tahtoa keskusteluun löydy. Ainoa vaihtoehto on väkivalta. (Niin minulle on sanottu.) Ja nyt herää kysymys, että kuinka vakava asia tämä on? Mitä tarkoittaa se, että keskustelun mahdollisuutta ei olekaan? Voisiko se itse asiassa olla jotain todella tärkeää? Mietiskelen tässä nyt vain tällaisia filosoofisia vallankumousjuttuj. Mietiskelen, siis olen filosofi. huh huh

Eilen itse lueskelin taloustieteiden erästä perusoppikirjaa ja pudistelin päätäni, kun tajusin, että minulla on vaikeuksia päästä homo economicuksen pään sisään. Tosin ehkä se johtui vain siitä, että kirjassa oli niin käsittämättömiä sanontoja, että piti kysellä muilta, olenko missanut joitain sanontoja aivan täysin. “Sosiaalivakuutus on kuin elefantti: sitä on mahdotonta määritellä, mutta kun sen näkee, sen tunnistaa”. What?

Auta ei myöskään vaikkapa se, että vuosi sitten eräällä johtamisen etiikan kurssilla luennoitsija tipautteli sellaisia lauseita vähän väliä kuten “onnellinen ihminen on hyvä ihminen”. Ei sille nyt voi mitään, että tuollaisista lauseista varsinkaan tuossa kontekstissa ei voi olla vänkäämättä. Lisää parametrejä pliiz.

Mutta mutta. Siirryn koneen ääreltä konreettiseen ulkomaailmaan. Suunnitelmissa on siirtyä paikkakunnalta toiselle. Aion tehdä siirtymisen luottamalla tuntemattomien ihmisten ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen ja olen kirjoittanut plakaattiin “Tampere”. Toivokaamme, että ystävällinen autoilija ottaa minut kyytiinsä. Junallakin voisin toki matkustaa, mutta keli ei vaikuta kamalalta ja olen innoissani siitä, että joku (toivon mukaan siis) ottaa minut kyytiin.

Olkaamme ylpeä! Keskisuomalainen julistaa etusivullaan, että Jyväskylän yliopiston tulokset ”puhuvat puolestaan” – täällä tehdään huippututkimusta! Me ollaan joko ekaks parhaita tai sit tokaks parhaita! Etusivun kuva on otettu etiikan luennolta ja ei voi olla kuin jonkun tahon ironian tajua, että tuloksellisuutta koskevassa jutussa, joka sivuaa innovaatioyliopistoa ja alliansseja, on kuva filosofian luennolta. No, periaatteessa se liittyy uutisointiin ja tutkimukseen, jonka mukaan Jkl:n yhteiskuntatieteellinen on Suomen paras yksikkö (tuloksellisuus!) kasvatustieteiden laitoksen kanssa. Me teemme tiedosta markkinoitavaa, omistettavaa ja helposti kuljetettavaa materiaalia, jota voimme autuaassa auktoriteetissämme tarjoilla pieninä palasina muille maan matosille. iih

Muutama päivä sitten Hesarissa oli muuten juttu filosofipalveluista, joita filosofit tarjoavat ikään kuin terapian tai psykologian sijaan. Lohdullista työllistymismahdollisuuksieni kannalta.

Kuvatekstissä lukee: ”Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellinen tutkimus on turkulaisen raportin mukaan alansa huippu tutkimuksen tuloksellisuudessa Suomessa.” Luin aluksi, että siinä oli vielä kirjoitusvirhe, mutta ei sentään. Sisäsivulla: ”Monitieteisistä yliopistoista Jyväskylässä tehdään tuloksellisinta tiedettä, todistavat turkulaiset.”

Tuloksellisinta? Turkulaiset? Jos oltaisiin Tampereella, niin radio ysiviisseiskan mukaan uutisen takana on joku vittuileva turkulainen.

Lapinlahden linnut.

“The enemies of pity were unwilling to equate humanity with misfortune. For them, the existenxe of misfortune was a scandal.”

- Horkheimer & Adorno

Toisaalla Leslie Sklair kirjoittaa globaalin kapitalismin diskursseista, mm. kilpailusta:

Global capitalism succeeds by turning most spheres of social life into businesses, by making social institutions—such as schools, universities, prisons, hospitals, welfare systems—more business-like. Various forms of benchmarking are used in most large institutions to measure performance against actual competitors or an ultimate target, zero defects, for example. The term world best practice (WBP) is widely used as a convenient label for all measures of performance, achieved through various systems of benchmarking.”

“WBP and benchmarking are logical strategies for globalizing corporations because when competition can, in principle, come from anywhere in the world, it is necessary for companies who wish to hold on to their market share, let alone increase it, to measure their performances against the very best in the world. ‘The very best’, of course, is a highly contentious idea. It can mean ‘best returns on capital invested’ or ‘best stock market price increase’ or ‘best environmental performance’ or ‘best employer’ or any number of other things. An additional and crucial factor is that most major corporations are in industries in which most of their products are quite similar to (sometimes virtually identical with) those of their competitors.”

Artikkeli on ihan kiinnostava, erityisesti “kestävä kehitys” -diskurssi. Yritysten on mahdotonta myöntää rajoja, koska se voisi vaikeuttaa pääoman ekspansiota, joten materian käyttäminen, luonnon raiskaus on käännettävä yritysten kielelle “mahdollisuuksiksi”, kilpailuksi. Mutta rajattomuuden tunnustaminen liittyy ymmärtääkseni muuhunkin ideologiaan kuin kapitalismiin. Horkheimerin ja Adornon mukaan kapitalismi on itse asiassa sen ideologian äärimmäinen tiivistymä, valistuksen irvokas ja kapea, mutta äärimmäinen tiivistymä, joka ei oman elintilansa vuoksi voi tunnustaa, että kaikkea ei voi saada (että ihminen voi särkyä, että yli-ihmistä ei olekaan) ja että on ehkä olemassa joku raja, esimerkiksi luonnon käytölle.

Mutta jatkuva kilpailu on pelottava asia. Se, että on oltava paras, eikä vertailukohdaksi riitä mikään lähipiiri, vaan vertailukohta on utopia, ikuinen riittämättömyys. Miten vaikkapa pro ana -ilmiö voi tässä mielessä edes olla olemassa? Eikö pitäisi olla anoreksian vastainen ilmiö se, että anorektikko toteaa olevansa “normaali”? Ei tietenkään, koska pro ana luo poikkikansallisen anorektikkoluokan, joka toimii kapitalistisen logiikkansa mukaisesti samalla pakottaen ja ahdistaen jäseniään (syömisen kohdalle VOI piirtää rajan: jos et syö, kuolet - mutta tämä on anorektikon kiellettävä) ja toisaalta luoden heille positiivisen stigman, olla parhaiden joukossa.

Otsikko on aika jännä, jos nuo kaksi sovittaa yhteen. Aika kummia ja kiinnostavia mielikuvia tulee. Mutta tämä teksti vain jatkaa Antin alkamaa keskustelua.

Juttelin eilen juuri Villelle, kuinka joskus hävettää, että ei todella osaa suhtautua asioihin ja maailmaan juuri muuten kuin epäilevästi ja kysyvästi. Sellainen käytös näyttää aina lähtökohtaisesti ylemmyydentuntoiselta, ja minusta olisi jotenkin sääli ajatella, että se olisi ainoa asia tai tunne joka minusta huokuu: väsynyt, konservatiivinen elitismi. Ehkä se on oma itsekuvani harha, ja ainakin se on tämän asian kannalta sivuseikka, kunhan taas jorisen ennen kuin alan kirjoittaa. Ehkä se on joku häpeä siitä, että kokee surua ja syyllisyyttä. (”turvattomuuden, säälin uhreja kohtaan, epämukavan tietoisuuden vaikeasta seksuaaliminän muodostamisesta, jne.”)

Kirjoitan ensin vapaudesta vielä. Tai tiedosta. Tai vapaudesta tietoon. ”Tiedossa on uusi teollisen vallankumouksen veroinen vallankumous.”, kirjoittaa Antti. Mainitsin tästä itse asiassa eilisessä kirjoituksessani, tietokapitalismi ja informaatioyhteiskunta. Minun lyhyen historiallisen muistini mukaan ”informaatioyhteiskunta” on ennen kaikkea muutaman vuoden takainen hypetyssana, jonka taustalla on usko siihen, että tulevaisuuden ongelmat poispyyhkiytyvät juuri teknologian siivittämänä, kun ihmiset oppivat itseorganisoidusti ja vapaasti työskentelemään suurten tietomäärien kanssa. Suomessa, huom. Sanassa on toki oma totuutensa, eli vähintään se, että ”tietoa todella on paljon”, eikä sen seurauksena esimerkiksi työmaailma ole eikä voi olla samanlainen kuin joskus aiemmin. Mutta tiedon määrä tai saatavuus sinänsä eivät kerro mistään mitään. Tästä kirjoittaa Juha Suoranta, joten linkkaan sinne.

En siis kiellä, etteikö internet tarjoaisi nopeasti tietoa ja periaatteessa myös rajattomasti tietoa. ”Mitä tämä tekeekään vaikkapa uuden sukupolven sisäluku- ja tiedonhakutaidoille?” Se, mistä itse asiassa ensisijaisesti puhun, on juuri oppiminen, ja jota Suorannankin kirjoitus käsittelee. Miten mielekästä tietoa hankitaan informaatiotulvan keskeltä? Mitä tieto on ylipäätään? (Tärkeä kysymys, joka vaatii pitkiä sepostuksia.) Miten onnistuu lähdekriittinen ajattelu ja tiedon asettaminen suurempiin historiallisiin tai ideologisiin kehitysraameihin? Miten nykyinen työelämä ja elämäntapa ylipäätään muokkaavat sitä, millaista tietoa ja ymmärrystä ihmisiltä vaaditaan? Minkä takia yliopistossa opiskelemisen aikaa lyhennettiin ja opiskella saa nyt viisi ja korkeintaan seitsemän vuotta? Villen kanssa eilen juteltiin tästä, ja Ville sanoi, että nykyään hänestä tuntuu, että ainoa mielekäs tieto on fragmentaarista, erillisiä, pieniä lauseita ja tiedonpätkiä. Me Villen kanssa puhumme aina aivan eri ulottuvuuksista, mutta olen täysin eri mieltä silti tuosta tiedon määrittelystä. (Villen lähtökohta on tietenkin estetiikassa, runoudessa, ja puhuu omasta puolestaan siitä suunnasta.) Sirpaloitunut, lähdekritiikitön tai irrallinen, ulkokohtainen ja nopea tieto ei ole mielekästä tietoa, paitsi ehkä jossain aika rajatussa mielessä. Ja ennen kaikkea ”lisänä”. Kyllä wikipedialla saa joihinkin tarpeisiin aivan tarpeeksi ja miellyttävän nopeasti ja helposti informaatiota, oikeasti. Toisin sanoen netin tarjoama tieto ei tarjoa ilman etukäteisharjaantumista tai aikaisempia tietoja automaattisesti yhtään mitään hyvää, vaan päinvastoin riskinä on refleksiivinen epävarmuus, jossa ihmisen ei tarvitse tuntea itseään, yrittää ymmärtää maailmaa tai hahmottaa sitä minkäänlaisena jatkuvana tai pysyvänä, vaan olla ainoastaan käytettävissä. Olla mukautuva, tietää juuri sen verran kuin tarvitsee jotakin erityistä tehtävää tai tarvetta varten. Ei ikinä kysyä ”miksi?” tai löytää nautintoa itse oppimisesta ja sisällöistä ja merkityksistä, ei siis oppia ja hankkia tietoa sen itsensä vuoksi.

Kun kirjoitin institutionaalisista järjestelyistä, tarkoitin tätä, oppimisprosessia. Tiedonhankintaa ei voi mitenkään erottaa nykyisestä koulutusjärjestelmästä, jota taas ei voi erottaa valtiovallasta.

”Mikäli lapsiporno muodostaa ennakkotapauksen, jossa valtio saa mandaatin päättää, mikä on soveliasta sen kansalaisille ja luoda tuon ennakkotapauksen turvin mustan listan internetistä, se tulee luoneeksi sensuurifiltterin, jota on myöhemmin helppo laajentaa koskemaan muitakin kuin seksuaalimoraalisia kysymyksiä.”

Ei minulla tuohon ole mitään vastaan sanomista. Tuo on oikeasti vakava kysymys, ja voidaan katsoa varoittavaksi esimerkiksi vaikkapa Kiinan sananvapaus- ja niin monia muitakin ihmisoikeuskysymyksiä. Kiinassa tulee kyllä esille ihan älyttömän monia aivan kummallisia asioita, esimerkiksi yhteiskuntajärjestykseen ja kansalaisten tasa-arvoisuuteen liittyen. Mutta se on toinen jutska. Mutta sen siis voi lisätä, että ”salliminen” voi olla aivan yhtä näennäistä todellisen sananvapauden kunnioittamista kuin sensuurikin, jos salliminen ”unohtaa” sen, että on taattava samaan aikaan myös positiiviset kyvyt ja mahdollisuudet ihmisille, koska se ei tapahdu automaattisesti. Vaikeneminen on myöntymistä. ”Sometimes inaction is itself action, of course”, sanoo Thessaly Morpheukselle! Mutta tästäkin lisää Suorannalla, mahdollisuuksista. Ja edelleen Wikiopistosta.

Toisin sanoen, sen sijaan, että puhutaan vapaudesta tietoon ja tiedon saavutettavuudesta, pitäisi minun(kin) mielestäni keskittyä oppimisen vapauteen ja sen kaikenlaiseen tukemiseen. Ero on siinä, että oppiminen on pitkä, vaikea, monipolvinen prosessi, joka parhaimmillaan kuitenkin tukee juuri sitä, mikä on arvokasta: ihmisten kykyä autonomisuuteen ja vapauteen. Tästä voisi kirjoittaa edelleenkin tosi paljon, esimerkiksi juuri ympäristövaikutuksista ja muusta, mutta…

Siirryn siihen toiseen aiheeseen, lapsiporno ja seksuaalisuus. (Koska mulla on mennyt tämän tekstin kirjoittamisen tosi kauan aikaa, ja PITI lukea ihan muuta. Mutta enpä malttanut!)

”Lindénin lausunnosta välittyy käsitys, että pedofilian uhri on surullinen tapaus yhteiskunnallisesti siksi, että hänen normaalin seksuaalikäsityksen muotoutuminen on nyt pilattu liian varhain nuoressa vaiheessa”

Samoin voi todeta, että kun itse kirjoitin lapsipornon vastenmielisyydestä, jätin huomioimatta sen puolen, että toisaalla on pedofiili, ihmisenä, johon olisi luotava jokin suhde, kuten valistuneen ihmisen pitää luoda kaikkeen. Ennen kuin alan kirjoittaa mitään, pitää todeta se ongelma, mikä tähän kaikkeen keskusteluun liittyy, myös Lindénin kohdalla. Maailma on ristiriitainen paikka. Ei ole yhtä oikeaa, mutta on tuhat väärää. Ovatko ihmiset pahoja vai tekevätkö he vain pahoja asioita? Ja miksi mihin tahansa rumaan asiaan voi sisältyä hurjan monta kaunista asiaa ja toisaalta mikään kauniskaan ei ole tyhjä, irrallinen ilmiö, vaan kerää lokaa, pölyä ja mätää itseensä? Mutta kun jostain kerran on puhuttava, niin samalla on suljettava toisia ovia, joita ehkä voi toisessa yhteydessä avata. On siis vaikea sanoa, että jokin asia on väärin tai huonoa, mutta puolustan kyllä näkemystä, että sen voi ja se pitää sanoa. (Tästä voin kirjoitella lissee, jos niikseen tulee.) Mutta pitää samaan aikaan tajuta, että vaikeinta ja eniten surua ja ahdistusta aiheuttavaa on ehkä kuitenkin se, että mitään ratkaisuakaan ei ole kaikkeen. Maailma on ristiriitoja ja yhteensovittamattomia palasia täynnä. Sovitat jonkin palan yhteen, ja toisaalla kolisee. Ehkä tämä todella on vain liberaalin ja valistuneen maailman ongelma, ja oikeasti voisi myös kieltäytyä edes yrittämästä ymmärtää pedofiiliä ja luokitella pedofilian uhrin elämä valmiiksi ”saastuneeksi”. Tai no, ehkä tämä todella onkin vain pienen yhteisön ongelma, koska kyllä luokittelu ja kieltäminen ja hylkääminen ovat edelleen poliittisen ja myös henkilökohtaisen toiminnan keinoja.

Puhun nyt mieluummin pedofiileistä kuin uhreista, koska pedofiilit ovat tällä hetkellä varmaan yksiä vihatuimmista ihmisistä keskuudessamme. Toisaalta samalla pedofiliaan liittyy myös juuri oman seksuaali-identiteetin ”uhka”, josta Antti kirjoittaa.

”Väitän edelleen, että koska lapsen ja nuoren seksuaaliseen kehitykseen suhtautuminen on mitä on (eli vaivaantunutta ja erityisen mahdotonta on siihen suhtautua mitenkään avoimesti), myös ns. normaalien ihmisten “normaalin” seksuaalikäsityksen muotoutuminen on hankala, kompleksinen ja pitkä prosessi.”

Normaliteettien määrittely on luokittelua, joka syntyy pelosta oman itsen ja identiteetin puolesta, pelosta yhteisöön kuulumattomuudesta ja hylätyksi tulemisesta. Mikä on ”normaali”? En usko olevan ”normaalia” sellaisessa mielessä, että sen voisi positiivisin määrein ilmasta. Mutta, nyt tulee paha lause, on silti voitava sanoa, että pedofiili ei ole normaali. Pedofiliaa ei tarvitse hyväksyä, vaikka myöntää kaikki identiteetti- ja seksuaalikehityksen vaikeudet kenellä tahansa ja erityisesti Antin kuvaamassa pornon ja syyllisyyden ja kysymysten sekamelskassa. Tai no, voihan toki kehittää jonkin toisen ilmaisun, kuten että pedofiili on ”kokenut jonkin *tähän kohtaan poliittisesti korrekti sana* kokemuksen ja hänen minäkehityksensä on tämän- ja tämänlaista” ja jättää kaikki normatiiviset ilmaukset kuvauksesta pois, kuvailla deskriptiivisesti ja ”neutraalisti” pedofiiliä, samaistaa pedofilia luonteenpiirteeksi tai yksilölliseksi ominaisuudeksi. Mutta itse näen tuon paljon pahempana neutraloimispyrkimyksenä, joka pitää sisällään tausta-ajatuksen siitä, että kaikki asiat maailmassa ovat samanarvoisia. Mutta minä en ole relativisti. Minusta tiedossa on määrän lisäksi laadullista eroa, ihmisten käytöksen seurauksia voidaan arvioida ja (seksuaalista) halua voi olla sekä alistavaa mutta myös toiseutta ja toista ihmistä ja itseään aidosti kuuntelevaa ja kunnioittavaa. Neutraalista ja ulkoapäin ikään kuin ”tikulla tarkastelusta” tulee oma tieteenlajinsa ja dialoginsa, joka ei sano mitään ja sanoo kaiken. Itse asiassa minullekin on aivan sama, onko pedofilia ”luonteenpiirre” vai syntynyt jostakin traumasta vai jotain luonnollista toimintaa, jonka yhteiskunta vain tukahduttaa. En todellakaan tiedä syytä, miksi joku yksittäinen henkilö on pedofiili. Mutta pedafiilisen toiminnan sisältöä ja suhtautumista muihin ihmisiin, lapsiin, se ei silti muuta.

Tuota tuota. Kirjoitus jää nyt kesken, mutta ehkä se ei haittaa, koska koko kirjoitus alkoi keskustelusta. Kaikki jää aina kesken. Aivan uusi suuntansa olisi vielä itse seksuaalisuus ja sen kehittyminen, sekä “normaali” että “epänormaali”, ja porno siihen liittyen. Mutta ehkä siihen siis myöhemmin.

Nyt saattaa tulla teksti, joka lyhyydestään (kyllä, lyhyydestään!) johtuen saattaa aiheuttaa epäselvyyksiä. Ja koska se on lyhyt, se sisältää paljon sulkuja.

Edellisessä kirjoituksessa tuli viittaus lapsipornoon. Lapsiporno on tämän helmikuun (ja maaliskuun) teemanumero. Ulla Karttunen tiivisti yhden aikakauden ongelman (joka lapsiporno on tässä maailmassa) omassa taideteoksessaan ja sitten politiikan ääni Suvi Lindén ilmaisi omassa reaktiossaan… no, aika monta asiaa.

Antti kirjoitteli aiheesta ja minä nyt otan kantaa, tai jatkan keskustelusta. En ole varma, onko Lindén ainoastaan tyhmä vai… hetkinen, en edes keksi toista järkevää vaihtoehtoa. Jos todella nostaa oleellisemmaksi sen, että taideteos, joka vastustaa ilmiötä on muodollisesti laiton (koska se vastustaa lapsipornoa sen omilla aseilla, mikä on estetiikan ja kritiikin kannalta kiinnostava, eikä ollenkaan tietenkään uusi kritiikin muoto), tulee samalla väheksyneeksi aika lailla itse ilmiön vakavuutta. Toisin sanoen nettisensuuri tulee tarkoittamaan (Lindénin kommentoinnissa) jotain ihan muuta. Se ilmaisee sen, joka on sanottu jo useaan kertaan, että lapsipornosta tulee sekä “poliittisesti korrekti” ilmaisu että keskustelunaihe, jonka verukkeella paljon muuta voidaan innokkaasti unohtaa. Niin monta kertaa on Orwell jo haudassaan kierähtänyt.

Mitä on se muu, mitä sitten unohdetaan? Nämä verkon sananvapauskiistat ovat jotenkin… omituisia. En osaa oikein suhtautua niihin, myönnän. (Siksi kirjoitan, siis.) On vielä olemassa ero sananvapauden ja verkon sananvapauden kannalla. Jälkimmäisessä on erityisesti tiettyjä ongelmia, jotka helposti verkkokeskustelussa voi unohtua. On paljon kohinaa. Minä esimerkiksi en seuraa aktiivisesti ainoatakaan keskustelupalstaa. Valikoin seurani suhteellisen tarkasti. Luen lähinnä muutamia (suomalaisia) blogeja, kavereiden nettipäiväkirjoja (ja molempien määrä on vähentynyt parin vuoden sisällä) ja satunnaisia artikkeleita ja uutisia. Ilmiö on siis se, että netissäkin, samoin kuin tiettyjen elokuvien, alakulttuurien, musiikin, aatemaailmojen, kirjojen ja kirjallisuuden, minkä tahansa, ympärille kokoontuu hyvin homogeeninen joukko ihmisiä, ja suhteesta johonkin kokonaisyhteiskuntaan tai keskivertoihmiseen (jota myöskään ei saa sanoa ääneen, koska sitä ei ole) tulee vino. JA koska joku 95% ihmisistä ajattelee olevansa parempi kuin muut, niin joukossa tiivistyy jotain. Eikä se tiivistyminen tietenkään välttämättä ole tyhmyyttä. Itse asiassa suomalaisessa blogikulttuurissa uskon tapahtuvan aitoa ja avointa kommunikaatiota ja tiedonvälitystä.

“Nähdäkseni internet tulee mullistamaan perinteisiä käsityksiä valtiovallan itseidentiteetistä ja sen oikeuksista kansalaisiinsa ja heidän uudenlaisiin tiedonsaantimahdollisuuksiinsa.”

Sanon mutta. Kuinka suuri osa ensinnäkään suomalaisista käyttää nettiä ja sen mahdollisuuksia jotenkin “tehokkaasti”, “intellektuellisti” tai avaramman maailmankatsomuksen (tai jotain) kehittämiseksi? Entä miten tällainen käyttäminen ensinnäkin tulee mahdolliseksi? Nämä ovat vasta kaksi kysymystä suhteellisen rajatussa raamissa, suomalaisten netinkäyttäjien. Tällainen itseorganisoituva oppiminen yhdistettynä vielä internetiin ei synny tyhjästä, vaan vaatii melkoisia sekä institutionaalisia että teknologisia järjestelyjä. Suomalainen koulujärjestelmä on tässä mielessä ehkä ihan onnistunut, koska kuten näkyy, tässähän sitä nyt tällaisiakin kirjoitellaan. Opetushallituksen suunnitelmia sietäisi kuitenkin seurata, koska siellä pyritään tiettyihin teleologisiin lopputulemiin, joiden mukaisesti opetus organisoidaan. Mutta edelleen sekin näkyy, että en osaa olla aivan yhtä innoissani ajatuksesta, että internet voisi tarjota jotain mullistavaa kaikkien ihmisten kannalta. Tai edes suuren osan. Tai ehkä myöskään, että ajatukseen liittyisi yhtään sen suurempia mahdollisuuksia, kuin mitä vaikeuksia ja sivujuonteita ja seurannaisvaikutuksia se pitää sisällään.

Seuraavaksi nimittäin voidaan katsoa sitä, mikä on internet globaalisti. Olen sattumoisin juuri globaalia kapitalismia käsittelevällä kurssilla, jossa olemme sivujuonteina käsitelleet esimerkiksi joissain yhteyksissä kannatettua ajatusta siitä, että maailma on kaikkialla siirtynyt tietokapitalismiin, ja että informaatio todella on (suomalaisessakin) yhteiskunnassa Nyt. Mutta ei se ole. Ei tällaista lausetta voi esittää tarkastelematta empiiristä maailmaa. Tähän sopii esimerkiksi kurssilla annettu esimerkki, joka puhuu täysin puolestaan: Kibera. Se nyt on olemassa ja todistaa olemassaolollaan, että maailmat eivät kohtaa. On hyvä muistaa, että suomalaiset elävät ihan omassa todellisuudessaan. Ja vähänkään esimerkiksi jenkkitodellisuutta seurannut voi sanoa, että edelleen teknologiset mahdollisuudet ja henkiset mahdollisuudet ovat myös kaksi eri asiaa. Ne eivät jakaudu tasaisesti edes suomalaisten kesken, mutta täälläkin tasaisemmin kuin globaalisti.

Minusta henkilökohtaisesti netin käyttö on kivaa ja hyödyllistä ja se tarjoaa paljon mahdollisuuksia (joita, kuten kävi ilmi, tosin käytän aika rajoitetusti, koska netin ulkopuolella on vielä kiinnostavampi maailma, vai IIK onko väärin puhua enää netin ulkopuolisesta maailmasta), enkä pidä sensuurista enkä halua tulla sensuroiduksi. Katson siis, että netin käyttö on mukava sivistynyt ylellisyys meille. Meille, jotka olemme samassa tilanteessa. Sitten on olemassa valitettavasti ne jotkut, jossain. Ei tämä minun silmissäni ole reilua, mutta ei yksinkertaistakaan.

Niin ja sitten voi vielä katsoa kuvat National Geographicin parin numeron takaisesta (?) jutusta tietokone- ja muu teknologiaroskan päätymisestä kolmansiin maihin. Jos ehdin kirjastolla tarkastaa numeron, editoin tätä kirjoitusta. Tarkoitukseni lähinnä on nyt kasata yhteen kaikkia eri asioita, jotka on pidettävä mielessä keskustellessa. Kaikki asiat olisi pidettävä mielessä. Teknologisella kehityksellä ja kulutuksella voi olla jotain tekemistä ilmastonmuutoksen ja saasteongelmien kanssa.

Palaan vielä lapsipornoon. Toissapäiväisen hesarin “Peruskoulun rehtori” toivoi siis ennaltaehkäisyä lasten seksuaaliselle häirinnälle. Ennaltaehkäisy ei ole luonteeltaan passiivista, koska mikä tahansa toiminta on aktiivista. Jossain suhteellisen yksinkertaistetussa ja kärjistetyssä mielessä (seksuaalisten) mainosten kieltäminen voi olla sensuuria. Ehkä mainostajien tai kauppaketjujen mielestä se olisi sensuuria. Tai eipä sen tarvitse olla välttämättä yksinkertaistettua. Ongelma on lähinnä se, että sensuurin erottaminen siitä, että meillä todella ON jokin arvo (toisin kuin Lindénillä) jota halutaan tukea, on välillä hankalaa. Vapaus ei ole vapautta yhteen suuntaan ja tasa-arvo ei ole tasapäistämistä, ja niin edelleen. Lapsi ei ole aikuinen, (vaikka jumankauta yhdessä 70-luvun radikaalifeministin kirjassa hahmotellaan ajatusta siitä, että länsimaissa “vapautettaisiin” lapsi “holhouksesta”, mikä on esimerkki hyvän kritiikin tosi kummallisesta sovelluksesta) ja jos haluaa tukea lapsen oikeutta olla sellainen kuin hän on ja vapaa aikuisen maailman käsitteistä ja käytännöistä, tulee väistämättä meidän yhteiskunnassamme ongelmia.

Minulla on myös omakohtainen kokemus tästä oudosta asiasta, lapsen ja aikuisen välimatkasta. Itseäni on ahdisteltu ollessani suurin piirtein 10-vuotias. Muistan, että kokemus oli ahdistava ja omituinen. Itsensäpaljastaja ei tullut fyysisesti kosketusläheisyyteen, mutta pystyi kuitenkin estämään fyysisen pakenemiseni (autollaan) ja pakotti katsomaan omaa penistään ja kommentoimaan sitä eri tavoin. Mietiskelin eilen ystävieni kanssa, että näin jälkeenpäin tuntuu täysin käsittämättömältä, että joku aikuinen ihminen nauttii siitä, että saa pakotettua ja alistettua lapsen sellaiselle omalle alueelleen, joka on lapselle aivan eri ulottuvuudessa, seksuaalisuuteen. Siinä on jotain hyvin omituista. Ei se tietenkään redusoidu “yhteiskunnan yliseksuaalistumiseen” tai mainosten virikkeiden pakottavuuteen, mutta jos erilaisten hyväksikäyttötapausten lisäksi tai tukemassa niitä on kokonainen kulttuuri, joka ei jostain syystä pysty tai halua erotella lasta, nuorta, aikuista, vanhusta ja seksualisuutta ja erotiikkaa, seksiä toisistaan, vaan kohtelee kaikkia “samoin” ja samalla kuvittelee, että vapaus on estottomuutta, niin silloin ollaan tyhmiä. Silloin puhutaan omien arvojen kanssa ristiriitaisesti.

Kaiken kaikkiaan en yritä väittää, että tämä kyseinen nettisensuurijupakka nyt olisi mitenkään lapsipornon tai sananvapauden kannalta täysin määrittelevää, tai että vain tästä olisi kyse. En minä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Yritän hahmottaa sitä, millaisia monimutkaisia ongelmia käytäviin keskusteluihin liittyy. Se, mistä näkökulmasta lähtee asioita erittelemään, vaikuttaa välttämättä siihen, mitä tulee sanoneeksi. Jos lasten oikeudet nousevat ensisijalle, vaikkapa kaikki mainonta saattaa näyttää saatanalliselta koneelta (hihi, minulla on hieman taipumuksia tähän suuntaan) ja ilmiöstä tulee tynkä. Minusta lapsiporno vastenmielistä, ja se on arvo, joka tässä surullisessa maailmassa on sovitettava kaikkiin muihin arvoihin, mutta en tiedä miten.

Sitä kyllä olen useaan kertaan miettinyt, että kuka menettäisi ja mitä, jos tiettyjä konsumerismia (ja samalla tylsämielistä seksuaalikuvastoa) ylläpitäviä rakenteita radikaalisti purettaisiin, siis valtiollisen säännöstelyn kautta.

Olin apuhoitamassa tutun lapsia viikon verran. Työelämä ja lapsen elämä ovat hankalia yhteensovitettavia. Minulla on joitain ajatuksia, jotka sisältyvät kasvatusfilosofiaan ja siten ovat idealistisia, eikä niistä puhuminen todellisten henkilöiden kontekstissa tuntuisi reilulta, ainoastaan moralistiselta. Se kääntyisi välttämättä koskemaan kyseisiä henkilöitä, vaikka en tarkoittaisi. Ja sellainen ei ole aiheellista eikä hyödytä mitään. Niinpä, jos kirjoittaisin kasvatusfilosofiasta, en kirjoittaisi sitä nyt enkä tässä tekstissä.

Sain viikon aikana haleja, piirrustuksia ja kiukuttelua. Katsellessa lapsen innostusta ojien jäästä tuli mieleen, että minun on ehkä enää mahdotonta koskaan tajuta sitä, kuinka upeaa veden jäätyminen voi olla. Tuli hetkeksi suru jostain kadotetusta. Veden jäätyminen kantavaksi pinnaksi ojan pohjan päälle ei yksinkertaisesti enää ole upeaa. Voin iloita siitä ja voin rikkoa riitteen syksyllä (tai tänä maailman aikana ehkä tammikuussa) joko salaa tai aivan avoimesti kantapäillä takoen, mutta jotain on silti jäänyt. Lapsen välittömyys, sosiaalisuus, maailman uutuus (tai utuisuus) ja logiikan ylittävät mahdollisuudet korvautuvat näin aikuistuessa historian välttämättömyydellä ja päämäärillä, suunnilla, itsensä paikallistamisella ja mahdollisuuksien rationaalisella arvioinnilla, epäilyn ja luottamuksen tasapainottelulla.

Siinä on tietenkin puolensa. En minä enää haluaisi olla lapsi, enkä suojaton, enkä vietävissä. Kasvaminen on välttämätön ja eteenpäin pakottava prosessi, jossa solu solulta ja minuutti minuutilta uusiudun, tiputetan vanhat karstat ja porskutan eteenpäin. Ja aika ajoin käännyn kummastuneena katsomaan taakse.

Kuuntelin nelivuotiaan selostusta pelien säännöistä, joita hän oli isosiskonsa kanssa joskus pelannut, osaamatta kuitenkaan itse sääntöjä. Peli kulki pelin toimintakuviota tapaillen, mutta säännöt eivät olleet säännöt siinä merkityksessä, joita ne ovat aikuisille. Säännöistä tuntui puuttuvan oleellinen sisältö. Jos minun kuului pyörittää hyrrää, (jonka ilmoittaman kuvion piti antaa minulle vaikkapa jokin tavara pelin paperissa lukevien sääntöjen mukaan), saattoi nelivuotiaan ohjeistus kuulua siten, että minun piti pyörittää hyrrää tietyllä tapaa, vaikkapa kahteen kertaan. Minua jotenkin huvitti se rituaalisuus, jolla peli eteni. Hyrrän pyörittämisen jälkeen peli jatkui samaan tapaansa jotenkin. Ja vaikka hyrrän pyörittäminen tuntui minusta irralliselta ja tarpeettomalta, se ei sitä kuitenkaan ollut.

Toisin sanoen mitä ovat säännöt? Miksi sääntöjen seuraaminen tekee pelistä mielekkäämpää? Jaa että ei kun sääntöä seuraamaan? Ehkä jonain päivänä, sitten kun olen tarpeeksi pihalla. Ville oli aikoinaan Kripke-lukupiirillä keräämässä inspiraatiota kielellisten prosessien ymmärtämiseksi. Ja koska se fanittaa vanhaa Wittgua, joka kurtisti kulmakarvojaan tiukemmin kuin kukaan ja tuijotti läpitunkevasti ja korjasi pakkomielteisellä tarkkuudella niin väärät sävelkorkeudet kuin esteettiset, arkkitehtuurisetkin virheet rakennuksissa.

Teen henkilökohtaisen tunnustuksen.

Joskus filosofian opiskelun mielekkyys mietityttää.

Hyvin abstraktilla tasolla olen kuitenkin oppinut jotain, ja ne kaksi asiaa ovat 1) asiat ovat monimutkaisia ja 2) olen väärässä. Ne ovat ihan hyviä opetuksia, kunhan muistaa lisätä niihin aina oikeassa kohtaa lisäykset “eikä ole” ja “enkä ole”.

Ei vaan, tänään olin ympäristösosiologian seminaarissa, YHYS2007:ssa, joka jatkuu vielä huomenna. Niin, tarkka lukijahan tässä jo huomasi, että seminaarihan onkin SOSIOLOGIAA! Mutta risteymissä tässä liikutaan, esimerkiksi ympäristöfilosofian ja poliittisen filosofian. Joka tapauksessa, joka tapauksessa, tilanne on nyt se, että olen iloinen, koska opiskelu on kivaa ja innostavaa varsinkin silloin, kun huomaa, että maailmassa on paljon rohkeita ja älykkäitä ihmisiä. Älykästä on nähdä ja löytää asioiden ja loputtoman tietotulvan keskeltä olennaisuuksia, taustoja ja kausaliteetteja. Rohkeaa on tehdä olennaisuuksista käytännön poliittisia johtopäätöksiä.

Michael Redclift painotti luennossaan sitä, että jotta koko ilmastonmuutos- ja energiapoliittinen keskustelu olisi mielekäs ja jotta saadaan selville esimerkiksi ongelmia ja esteitä päätöksenteossa ja etenemisessä on ylipäätään ja ensiksi purettava ja analysoitava keskustelun ja toimenpiteiden argumentaatiorakenteet, jotta taustaoletukset, jotka todella määrittävät keskustelua, tulevat ilmi. Tämä on normaalia (filosofista) analyysiä, joka ei pyri moralisointiin, vaan kokonaiskuvan hahmottamiseen. Millainen on luontosuhteemme? Toisin sanoen ympäristömuutoskeskustelussa: mitkä ovat keskustelun mukaan ne mekanismit, joilla ilmastonmuutos estetään?

Kuunnelkaa, nää on oikeesti tärkeitä juttuja!

Toinen pääluennoitsija tänään, Joyeeta Gupta puhui energiapolitiikasta ilmastonmuutoksen suhteen. Jollain abstraktilla tasolla Redcliftin luennon sisältö oli itse asiassa jo tutumpaa kuin Guptan esityksen sisältö, koska filosofia operoi ylipäätään keskustelujen ja ilmiöiden ja poliittisten väitteiden analyysillä. Gupta puhui siitä, miten energiapolitiikka ja päästökaupat järjestetään - ja miten ne pitäisi järjestää. Noin tunnin esitykseen ei paljoa mahdu, mutta ihan hirviästihän asiaa oli. Kaiken kaikkiaan Gupta osoitti mm. sen, että suuri(n?) osa ylikansallisista ympäristösopimuksista on käytännössä nollasopimuksia, koska niiden todelliset vaikutukset ja sopimukset ja päätökset (joita ei ole) on helppoa puhua piiloon. Kioton sopimus on yksi tällainen nollasopimus. “An agreement that is not an agreement”, hän totesi. Isoissa sopimuksissa on Guptan mukaan ongelmallista se, että suuri osa tai kaikki maat voivat ratifioida ne, mutta silloin vastuuta ei ole kenellään ja lisäksi kun sisältö voikin olla tyhjää täynnä, niin voi miettiä, kuka lopulta hyötyy.

Luennolla oli paljon muutakin, mutta koko jutun ja äskeiseen ottamaani lyhyeeseen referointiin liittyy Guptan jonkinlainen lopputulema, eli mikä ratkaisuksi energiapolitiikkaan. Ja hänen mukaansa tarpeen olisi kansallisten hallitusten vahvistaminen, jonkinlainen paluu siis aiempaan. “Government back instead of governance.” Lisäksi hän oli saastuttajien suoran oikeuteen haastamisen kannalla, ja näiden rangaistusten noudattamiseksi (jotta siis myös isoja yrityksiä olisi mahdollista tuomita) olisi juurikin tärkeää, että valtiot olisivat vahvoja.

Niin ja jokainen näkee tästä myös sen, mitä tämä kaikki tarkoittaa esimerkiksi pääoman liikkuvuuden kannalta ja (varsinkin suurten) yritysten paikkaan ja valtioon sitomattomuuden kannalta. Ongelma on se, että kun yrityksillä eikä valtioilla eikä kansalaisilla yksinkertaisesti ole yhteistä ilmastonmuutosagendaa (ei sitä ole, agendat ovat muualla, sosiaalisessa tai taloudellisessa - ja yritys nyt yksinkertaisesti ei vain ole enää ainakaan kauaa yritys, jos se ei pyri kasvamaan), niitä on voitava rangaista, ja jotta niitä voitaisiin rangaista, niiden pitää olla sidoksissa johonkin.

Ei minulla tuohon nyt ole oikein mitään kovin järkevää sanottavaa. Paitsi se, että on se minusta edelleenkin rohkeaa, jos julkisuudessa sanoo jotain sen kaltaista, että jotain pitäisi rajoittaa. Että yritysten toimintavapautta pitäisi voida rajoittaa. Ilmastonmuutos on primitiivisiä tunteita herättävä aihe (tuossa oli muuten olevinaan jonkinlainen vitsi, mutta ehkä se on aika kaukaa haettu), ja varsinkin siksi, että se on meidän rikkaassa ympäristössämme helppoa unohtaa, koska rahalla ja teknologialla voi siirtää ongelmat pois näkyvistä. Tämän totesi Gupta siis luennossaan.