Ammamavin merkinnät
| M | T | W | T | F | S | S |
|---|---|---|---|---|---|---|
| « Jul | ||||||
| 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 |
| 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 |
| 15 | 16 | 17 | 18 | 19 | 20 | 21 |
| 22 | 23 | 24 | 25 | 26 | 27 | 28 |
| 29 | 30 | |||||
Ville nakitti. Kuva heijastaa.
1. nimi/nimi
2. kumpi käsi
3. suosikkikirjaimet kirjoittaa
4. inhokkikirjaimet kirjoittaa
5. kirjoita: “The quick brown fox jumps over the lazy dog”
6. tag
Minulla muuten oli joskus yläasteella pakkomielle ihmisten käsialoihin. Ajattelin, että se kertoo jotain ihmisestä. Sitten jossain vaiheessa tajusin, ettei se kerro yhtään mitään.
Perjantaina on epämiellyttävä tentti, joten lukemisen sijaan päätin kehittää piirakan. Ja hunajaa vaille vegaanisesta puolukkapiirakasta tulikin aika yllättävä herkku!
Viikonlopun keskustelut ja minä-identiteetistä lukeminen, omat ihmissuhdemokailut ja -ongelmat ja toisaalta mahtavat kokemukset ihmisten välisestä kommunikaatiosta ovat vähän… sekoitelleet pakkaa taas. Aloin jo aamupäivällä kirjoittaa päivitystä yksinäisyyden merkityksestä ja itsensä kuuntelemisen ja ymmärtämisen käsittämättömän vaikeasta taidosta, mutta sitten koin huonoa omaatuntoa, että päivitin sitä tänne enkä kirjoittanut puoli vuotta roikkunutta (ja sitä mukaa hirveisiin mittoihin kasvanutta) esseetä ja hanki opintopisteitä. Kirjoituksen pointti oli kuitenkin kai suurin piirtein siinä, että on ehkä olemassa jonkinlaisia spatiaalisia ja temporaalisia määriä, jotka määrittävät tai mahdollistavat ihmisen tasapainoa, kehitystä ja jotainjotain.
Eli oikeasti tarkoitan tismalleen tätä: on saatava olla yksin. On opittava kuuntelemaan itseään ja on opittava tunnistamaan omia tunteitaan. Lastentarhassa hankala juttu on mm. se, että kun lapsi astuu ovesta tarhaan, alkaa heti toiminta. Lapsi joutuu jatkuvasti tekemään jotain. Ei ole vapaata, yksinäistä tilaa, eikä yksinäistä paikkaa, jossa olla itsekseen. Pitää leikkiä. Pitää olla seurassa. Mutta toisaalta aikuiset tekevät ihan samaa. Itse tajusin joitain aikoja sitten, että minun arkeani on pitkään kuvastanut se, etten ole oikeastaan koskaan yksin ja tekemättä mitään. Nuorempana saattoi vain istua tuntikausia piirtämässä jotain kuvaa ihan muuten vain. Ihan muuten vain. Ja se on tuntunut hyvältä. On tuntunut hyvältä sulkea huoneen ovi ja kadota johonkin miellyttävään, omaan, jakamattomaan. Olla olematta mitään.
Tietenkin se indikoi jostain. En usko, että olen ainoa ihminen, joka kaipaa ja tarvitsee suunnattomia määriä yksinoloa ja ei-tekemistä ja “ei-tuloksellisuutta” (siis jotain hyvin omaehtoista) vastapainoksi sille, että ylipäätään löytää mielekkyyttä siitä, että toisena hetkenä tekee jotain “tulokseen pyrkivää”. Tämä liittyy myös ajan pilkkomiseen osiksi, jota on paljon harrastettava. Koska aika on rahaa ja raha on tuloksia ja tulokset ovat itseilmaisua ja niin edespäin, on jokainen minuutti täytettävä merkityksellisesti ja tehokkaasti. Tunnistan itseni täydellisesti tästä. Eikä sinänsä toiminnassa ja aktivaatiossa ja suunnittelussa ole minun mielestäni mitään pahaa - harvassa asiassa, jos missään, mielestäni on - mutta ongelma on rajojen vetämisessä ja sen huomaamisessa, missä vaiheessa ei enää osaakaan kuunnella ja pysähtyä. Tarkoitus ei ole myöskään sanoa tässä tietenkään, että “rauhoitu aina välillä, niin sitten jaksat paremmin painaa tulosta”, vaikka kyllä asia tietysti silläkin tapaa on. Suurin ongelma on se, että jatkuvan toiminnan ja kiihdykkeiden ja pakotteiden ja keskustelujen keskeltä ei enää tunnista eikä hahmota itseään. Lapsen on saatava hitaasti, ajan kanssa ja yksinäisyydessä tunnistaa omat tunteensa (”olenko surullinen? miksi?”), mutta niin on aikuisenkin.
Ajan pilkkominen tunneiksi ja minuuteiksi ja sekunneiksi on kyllä sinänsä kiinnostavaa. Se pohjaa ajatukseen, että jokainen minuutti on sisällöllisesti “sama”, eli vain määrällinen, yksinkertainen, toistuva tila, joita on tietty määrä elämässä. Hetket on täytettävä tarkasti. Tässä pilkkomisessa suoritetaan sellainen ylemmän tason abstraktio, joka tapahtuu monella muullakin elämän alueella: mitä ovat laihdutussivujen kalorilaskurit tai sykemittarit? Minun “vanhahkossa” kännykässäni on kalorilaskuri tietyille urheilulajeille. HÄH?
(Olen muuten itsekin vähän perverssillä tavalla kiinnostunut aina tällaisista. Ei, en harrasta laihduttamista, enkä osaa käyttää kännykkäni kalorilaskuria, mutta minulla kerran oli sykemittari useita vuosia sitten ja se oli aika hauskaa. Kunnes kahden käyttökerran jälkeen kyllästyin siihen. Se oli joku lahja, jonka taisin luovuttaa vain pois.)
Sitten analogia! Villellä, siis kämppiksellä on paita, jossa lukee edessä “is not the same”. Se paita pistää aina hiljaiseksi. Is not the same. Mikä ei ole? Mikä ei ole sama? No niin, minä siis kehitin tänään puolukkapiirakan. Ville oli samaan aikaan ostanut kaupasta euron kääretortun, jossa oli seitsemää eri lisäainetta. Sellaisen muovikelmuissa olevan pökäleen, jossa ei ole suurin piirtein mitään luonnollista ainetta, vaan jonka maku on tuotettu lähestulkoon täydellisen synteettisesti. (Syntsapopin ystävänä tämä ilmaus ei muuten voi olla ainoastaan vihoitteleva!) Maistoin sitä torttua. Jäi vähän inhottavasti kitalakeen eikä se järin herkullistakaan ollut. Mutta pointti siinäkin tortussa on. Se kertoo lopulta aika paljon. Jopa maut on mahdollista yhdenmukaistaa ja totuttaa. Makuaistin kehitys ei ole käsittääkseni jatkuvaa ja lineaarista, vaan siinä on joitain sykäyksiä. (”Jotain sykäyksiä?”) Jos syö pienestä asti täysin synteettistä ruokaa, on ilmiselvää, ettei nuorena muunlainen ruoka maistu oikein miltään. Ihan vain hyvin biologisesta näkökulmasta tarkasteltuna.
Mutta kuten Olli sanoi: “se on aika kummallista, että kääretortut ja voisarvet maistuvat samalta”. Tai siis on kummallista, että se EI ole kummallista. Ja se ei ole kummallista, koska on synteettistä. Siinä ei ole mitään omituista, erityistä eikä kiinnostavaa. On aivan sama, mitä se torttu pitää sisällään, paskaa tai sokeria, koska kaikki sen ainekset ovat samaa. Kaikki on mahdollista tuottaa yksinkertaisesti ja halvalla. Aivan sama, koska kaikki on aivan samaa. Vaikka Villen paita yrittääkin, hyvin hämmentävällä tavalla, olla eri mieltä.
Lopuksi, koska kerran mainostin piirasta (jonka ohjeet tosin ovat hyvin summittaiset, todennäköisesti sokeria enemmän):
Sekoita mössätyt banaanit öljyyn, lisää maito ja mausteet. Sekoita jauhot keskenään ja lisää joukkoon. Vuoraa vuoka esim. kaurahiutaleilla tai korppujauholla. Levitä taikina, levittämisessä ehkä (ainakin gluteenittomien jauhojen kanssa) auttaa lusikka/veitsi, jota kastaa veteen aina välillä. Uuni 200 asteeseen.
Päälle iso kasa PUOLUKOITA NAM NAM! Ja uuniin. Annoin olla ehkä 10 minuuttia, jonka jälkeen levitin puolukoiden päälle vielä soijamaitoseoksen: 1 dl (soija)maitoa + 1-2 rkl perunajauhoja + sokeria maun mukaan. Sitten takaisin uuniin, ja odotellaan.
Viidentoista minuutin odottamisen jälkeen pääsin hieman iäkkäämmän, rempseän pariskunnan kyydissä suoraan Tampereen keskustaan. Tarjosivat kahvitkin! Näin hyvää tuuria tuskin on kovin usein. Mutta kummallisempaa vielä oli se, että mies tiesi kummitätini. Ja hän oli muutamia viikkoja sitten jutellut mummoni veljen kanssa. Tapahtuuko tällaista oikeasti?
Tein mahdollisesti eilen illalla jonkinlaisen haukotteluennätyksen. Useamman yön unet ovat olleet vähän kadoksissa ja eilen illalla 20-22 välillä haukottelutiheys läheni varmaan jotain yksi haukotus per minuutti.
Lisäksi olen huomaamattani kehittänyt uudestaan perunamuussin.
Nyt on niin kaunis aamu, että voisipa lähteä vaikka seikkailulle.
Voisipa, mutta oikeasti on vähän flunssainen olo, eikä siksi voisi. Ja toiseksi pitää ottaa kirja käteen, lukea sitä, mennä lukupiiriin, mennä luennolle, lukea lisää ja mennä tenttiin. Illalla ehkä mennä elokuvaan halvalla. No. Ei tämäkään kuulosta ihan pahalta.
(Mutta mitä kaikkia jänniä seikkailuja voisikaan käydä, jos lähtisi.)
Oi! Schlumbergera!
Menin markettiin, siellä ei ollut mukavaa. Pahinta oli, että omassa punaisessa toppatakissani olin aivan kuin jokainen toinenkin ostelija! Yritin miettiä keskiluokkaisuutta ja porvarillisuutta, mutta niiden ajattelu aiheutti syvää ahdistusta, sillä en itsekään ollut varma siitä punaisesta toppatakista, jonka alennusmyynnistä olen ostanut ajatellen, että se päällä olisikin mukava ja lämmin ja helppo ehkä telmiä lumessa. Mutta mitä! Tulenko koskaan telmimään lumessa vai onko kyseessä pelkästään takin minulle väläyttämä subjektiivinen käyttöarvolupaus, joka paljastuukin lopulta vain tyhjäksi lumeeksi? Tuleeko minusta koskaan sen punaisen toppatakin kanssa sellaista ihmistä, joka telmisi lumessa?! En tiedä! EHKÄ EI. Ja jos ei, silloin olen vain surullinen, urheilullisen ja punaisen toppatakin omistava tyttö, joka meni halpaan.
Mutta marketissa oli myös poistomyynnissä schlumbergera. Ostin sen, ja toin sen tänne ja istutin sen ruukkuun. Olen hyvin onnellinen siitä ja toivon, että rakkauteni sitä kohtaan saa sen kukoistamaan pitkään ja rehevästi. Toivon myös ettei se kuole liialliseen kasteluun tai liian vähäiseen kasteluun ja etten aseta sitä vääränlaiseen valoon, vaan että se kaikin puolin elää ja kasvaa ja voi hyvin ja kurkottelee lehdyköitänsä ympäriinsä!
20:43:20 xx ansku
20:43:53 xx sun elämä on kaoottista
20:43:58 xx päivä anskuna
20:44:13 xx herää niin lattiassa on vaan reikiä joista tulee ruskeaa ja vihreää höyryä
20:44:44 xx kaikki on sumuista, mutta kuvakulma heiluu ja välillä paiskautuu nykyajan paineesta ja sykäyksistä maahan ja seinille
20:45:06 xx ja sit onkin jo jyväskylässä tai tampereella tai pälkäneellä tai jossain junassa jonnekin päin tai heräämässä junaan jne
Auringossa on jotain kummallista. Jos aamu olisi ollut synkkä, olisivat kaikki uuden vuoden ja eilisen jäljet tässä huoneessa näyttäneet varmasti ikäviltä ja lannistavilta. Nyt näkyy ainoastaan hedelmiä kivoissa astioissa ja pussukoissa, kynttilöitä ja pelejä. Olen ihan mustelmilla (se on normaalia) ja viiltänyt syvät juovat veitsellä kahteen sormeen (eri kerroilla samana päivänä) ja ääneni on vieläkin lähes kokonaan poissa flunssan jäljiltä, ainoastaan pihisen.
Vastapäisiin keltaisiin taloihin ja koivuihin osuu valo matalalta ja kirkkaana.
Lähdin taas. En ottanut mitään mukaan, mutta jätin jotain. Jotain saattoi jäädäkin, vahingossa. Päivä on harmaa, pellot nukkaa ja puut kauniimmissa väreissä kuin minään muina vuodenaikoina.
Bergman tiivisti tunnelman hetki sitten: jos hampaani on kipeä, kieleni etsiytyy uudestaan ja uudestaan koskemaan kipeää, tai jos jossain muualla on kipu, olen jatkuvasti tietoinen siitä kivusta.