Is not the same
Perjantaina on epämiellyttävä tentti, joten lukemisen sijaan päätin kehittää piirakan. Ja hunajaa vaille vegaanisesta puolukkapiirakasta tulikin aika yllättävä herkku!
Viikonlopun keskustelut ja minä-identiteetistä lukeminen, omat ihmissuhdemokailut ja -ongelmat ja toisaalta mahtavat kokemukset ihmisten välisestä kommunikaatiosta ovat vähän… sekoitelleet pakkaa taas. Aloin jo aamupäivällä kirjoittaa päivitystä yksinäisyyden merkityksestä ja itsensä kuuntelemisen ja ymmärtämisen käsittämättömän vaikeasta taidosta, mutta sitten koin huonoa omaatuntoa, että päivitin sitä tänne enkä kirjoittanut puoli vuotta roikkunutta (ja sitä mukaa hirveisiin mittoihin kasvanutta) esseetä ja hanki opintopisteitä. Kirjoituksen pointti oli kuitenkin kai suurin piirtein siinä, että on ehkä olemassa jonkinlaisia spatiaalisia ja temporaalisia määriä, jotka määrittävät tai mahdollistavat ihmisen tasapainoa, kehitystä ja jotainjotain.
Eli oikeasti tarkoitan tismalleen tätä: on saatava olla yksin. On opittava kuuntelemaan itseään ja on opittava tunnistamaan omia tunteitaan. Lastentarhassa hankala juttu on mm. se, että kun lapsi astuu ovesta tarhaan, alkaa heti toiminta. Lapsi joutuu jatkuvasti tekemään jotain. Ei ole vapaata, yksinäistä tilaa, eikä yksinäistä paikkaa, jossa olla itsekseen. Pitää leikkiä. Pitää olla seurassa. Mutta toisaalta aikuiset tekevät ihan samaa. Itse tajusin joitain aikoja sitten, että minun arkeani on pitkään kuvastanut se, etten ole oikeastaan koskaan yksin ja tekemättä mitään. Nuorempana saattoi vain istua tuntikausia piirtämässä jotain kuvaa ihan muuten vain. Ihan muuten vain. Ja se on tuntunut hyvältä. On tuntunut hyvältä sulkea huoneen ovi ja kadota johonkin miellyttävään, omaan, jakamattomaan. Olla olematta mitään.
Tietenkin se indikoi jostain. En usko, että olen ainoa ihminen, joka kaipaa ja tarvitsee suunnattomia määriä yksinoloa ja ei-tekemistä ja “ei-tuloksellisuutta” (siis jotain hyvin omaehtoista) vastapainoksi sille, että ylipäätään löytää mielekkyyttä siitä, että toisena hetkenä tekee jotain “tulokseen pyrkivää”. Tämä liittyy myös ajan pilkkomiseen osiksi, jota on paljon harrastettava. Koska aika on rahaa ja raha on tuloksia ja tulokset ovat itseilmaisua ja niin edespäin, on jokainen minuutti täytettävä merkityksellisesti ja tehokkaasti. Tunnistan itseni täydellisesti tästä. Eikä sinänsä toiminnassa ja aktivaatiossa ja suunnittelussa ole minun mielestäni mitään pahaa - harvassa asiassa, jos missään, mielestäni on - mutta ongelma on rajojen vetämisessä ja sen huomaamisessa, missä vaiheessa ei enää osaakaan kuunnella ja pysähtyä. Tarkoitus ei ole myöskään sanoa tässä tietenkään, että “rauhoitu aina välillä, niin sitten jaksat paremmin painaa tulosta”, vaikka kyllä asia tietysti silläkin tapaa on. Suurin ongelma on se, että jatkuvan toiminnan ja kiihdykkeiden ja pakotteiden ja keskustelujen keskeltä ei enää tunnista eikä hahmota itseään. Lapsen on saatava hitaasti, ajan kanssa ja yksinäisyydessä tunnistaa omat tunteensa (”olenko surullinen? miksi?”), mutta niin on aikuisenkin.
Ajan pilkkominen tunneiksi ja minuuteiksi ja sekunneiksi on kyllä sinänsä kiinnostavaa. Se pohjaa ajatukseen, että jokainen minuutti on sisällöllisesti “sama”, eli vain määrällinen, yksinkertainen, toistuva tila, joita on tietty määrä elämässä. Hetket on täytettävä tarkasti. Tässä pilkkomisessa suoritetaan sellainen ylemmän tason abstraktio, joka tapahtuu monella muullakin elämän alueella: mitä ovat laihdutussivujen kalorilaskurit tai sykemittarit? Minun “vanhahkossa” kännykässäni on kalorilaskuri tietyille urheilulajeille. HÄH?
(Olen muuten itsekin vähän perverssillä tavalla kiinnostunut aina tällaisista. Ei, en harrasta laihduttamista, enkä osaa käyttää kännykkäni kalorilaskuria, mutta minulla kerran oli sykemittari useita vuosia sitten ja se oli aika hauskaa. Kunnes kahden käyttökerran jälkeen kyllästyin siihen. Se oli joku lahja, jonka taisin luovuttaa vain pois.)
Sitten analogia! Villellä, siis kämppiksellä on paita, jossa lukee edessä “is not the same”. Se paita pistää aina hiljaiseksi. Is not the same. Mikä ei ole? Mikä ei ole sama? No niin, minä siis kehitin tänään puolukkapiirakan. Ville oli samaan aikaan ostanut kaupasta euron kääretortun, jossa oli seitsemää eri lisäainetta. Sellaisen muovikelmuissa olevan pökäleen, jossa ei ole suurin piirtein mitään luonnollista ainetta, vaan jonka maku on tuotettu lähestulkoon täydellisen synteettisesti. (Syntsapopin ystävänä tämä ilmaus ei muuten voi olla ainoastaan vihoitteleva!) Maistoin sitä torttua. Jäi vähän inhottavasti kitalakeen eikä se järin herkullistakaan ollut. Mutta pointti siinäkin tortussa on. Se kertoo lopulta aika paljon. Jopa maut on mahdollista yhdenmukaistaa ja totuttaa. Makuaistin kehitys ei ole käsittääkseni jatkuvaa ja lineaarista, vaan siinä on joitain sykäyksiä. (”Jotain sykäyksiä?”) Jos syö pienestä asti täysin synteettistä ruokaa, on ilmiselvää, ettei nuorena muunlainen ruoka maistu oikein miltään. Ihan vain hyvin biologisesta näkökulmasta tarkasteltuna.
Mutta kuten Olli sanoi: “se on aika kummallista, että kääretortut ja voisarvet maistuvat samalta”. Tai siis on kummallista, että se EI ole kummallista. Ja se ei ole kummallista, koska on synteettistä. Siinä ei ole mitään omituista, erityistä eikä kiinnostavaa. On aivan sama, mitä se torttu pitää sisällään, paskaa tai sokeria, koska kaikki sen ainekset ovat samaa. Kaikki on mahdollista tuottaa yksinkertaisesti ja halvalla. Aivan sama, koska kaikki on aivan samaa. Vaikka Villen paita yrittääkin, hyvin hämmentävällä tavalla, olla eri mieltä.
Lopuksi, koska kerran mainostin piirasta (jonka ohjeet tosin ovat hyvin summittaiset, todennäköisesti sokeria enemmän):
-
1/2 dl öljyä
2 banaania
1 dl (soija)maitoa
~1/2 dl sokeria
1 tl vanilijasokeria
~1 rkl hunajaa
1/2 tl kardemummaa
1/2 tl inkivääriä
1/4 tl suolaa
~ 3 dl jauhoja (itse laitoin 1 dl kaurahiutaleita)
1,5 tl leivinjauhoja
Sekoita mössätyt banaanit öljyyn, lisää maito ja mausteet. Sekoita jauhot keskenään ja lisää joukkoon. Vuoraa vuoka esim. kaurahiutaleilla tai korppujauholla. Levitä taikina, levittämisessä ehkä (ainakin gluteenittomien jauhojen kanssa) auttaa lusikka/veitsi, jota kastaa veteen aina välillä. Uuni 200 asteeseen.
Päälle iso kasa PUOLUKOITA NAM NAM! Ja uuniin. Annoin olla ehkä 10 minuuttia, jonka jälkeen levitin puolukoiden päälle vielä soijamaitoseoksen: 1 dl (soija)maitoa + 1-2 rkl perunajauhoja + sokeria maun mukaan. Sitten takaisin uuniin, ja odotellaan.