Lyhyt purkaus koulutuksesta ja köyhyydestä
Lueskelen kasvatustieteiden perusopintojen kurssikirjaa maanantain tenttiin. Aihe on koulutuspolitiikka, johdantona Sirkka Ahosen
Yhteinen koulu –teos, jossa tarkastellaan koulutuksen muotoutumista Suomessa Snellmanin sivistyseliittiaatteista peruskoulu-uudistukseen ja 80-90 –lukujen liberalisaatioprojektiin. Keskeinen tarkasteluperspektiivi kirjassa on käsitys tasa-arvosta: onko koulutuksen tasa-arvo pyrkimystä opiskelijoiden/kansalaisten/ihmisten) yhtäläisyyteen (yhtenäisen, samanlaisen koulutuksen muodossa) vai onko tasa-arvo pikemminkin oikeutta sellaiseen opetukseen, jota yksittäinen henkilö haluaa tai tarvitsee.
On pari aihetta, joista haluaisin kirjoitella. Aiheet liittyvät köyhyyteen. En osaa oikein päättää kummasta suunnasta kirjoittaisin. Mutta joka tapauksessa Vanhanen tämän aloitti. En osaa kyllä päättää sitäkään, että onko Vanhasen keskustelunavaus (vai mikä lienee) vitsi. Epäilen, että kyseessä on taas jokin konspiraatio: se sanoo nyt aivan liian läpinäkyvästi sen mitä se tarkoittaa, että ei puhuta köyhistä, että ei kiinnitetä huomiota niihin, koska meillä muilla menee hyvin. Millainen idiootti sanoo tuollaista edes ääneen? Joko todellinen idiootti tai sitten tosi kiero tyyppi, joka yrittää käyttää jotain tripla-agentin hämäystä.
Ei ole mitään kysymystä siitä, onko Suomessa sorrettuja. Yksi ryhmä on vähävaraiset. Tuloerot ovat kasvaneet vuodesta 1995 Suomessa, ja samoin melkein kaikissa länsimaissa. Tämä tilanne tuotetaan hallinnollisesti ja poliittisesti, ja asennoituminen köyhiin muokataan ideologisesti. Nämä keinot eivät tietenkään ole mitenkään irrallaan toisistaan. Koulutuspoliittisesti tämä on kiinnostavaa. Miten koulutus on yhteydessä köyhyyteen, sekä konkreettisesti rahan määrän suhteen että köyhiin ja köyhyyteen asennoitumisen suhteen?
Ahosen kirja kuvaa, kuinka 1990-luku teki oikeistoliberalistisen pesäeron aikaisemmalle koulutusajattelulle, joka eroistaan ja ristiriidoistaan huolimatta mielestäni näyttäytyy monella tapaa ajateltuna kelvollisena valistuksen ja kansalaisyhteiskunnan yhdistelmänä. (Joskin sinänsä näitä voidaan tietenkin eri tavoin arvostella ja pohtia.) Olen laiska ja siteeraan kirjan takakantta, joka tiivistää historian napakasti:
-
”Kansallisfilosofille J. V. Snellmanin mielestä sivistys oli kansakunnan jäsenten yhteinen velvollisuus, oppivelvollisuuslain arkkitehdin Mikael Soinisen mukaan yhteistä koulua tarvittiin eheyttämään kansalaissodan kahtia repimää kansaa, kun taas peruskoulun isä R. H. Oittinen arvioi, että koulutuksellinen tasa-arvo oli hyvinvointivaltion ehto. Oikeistoliberaalit puolestaan katsoivat 1990-luvulla, että koulutus oli yksilöllinen eikä yhteisöllinen voimavara.”
Ote kirjasta liittyen Holkerin hallituksen tekemiin hallintokulttuurin muutoksiin:
-
”Opetusalan keskushallinto oli ensimmäisiä voimakkaan supistuksen kohteita. Kouluhallitus ja ammattikasvatushallitus yhdistettiin opetushallitukseksi ja niiden alakohtaiset yksiköt järjestettiin uudelleen, niin että esimerkiksi vanha oppiainekohtainen normiohjaus höltyi. Oppikirjojen tarkastustoimisto lakkasi kokonaan, joten vastuu koulun oppimateriaaleista jäi kokonaan kaupallisille kustantajille. Opetushallituksen tehtävä ei enää ollut ohjata kouluja vaan vain kehittää opetustoiminnan päälinjoja ja arvioida sen yleistä tasoa.”
Hallinnon muutokseen kuului myös se, että ”- - vastaperustettu, entisestään kutistettu Opetushallitus alkoi 1991 tehdä uusia opetussuunnitelman perusteita virkamiestyönä”, joka oli ”yksi tapa sivuuttaa esimerkiksi kasvatustieteellinen asiantuntemus tai poliittinen näkemys uudistustyössä ja vahvistaa virkamiesvaltaa.”
Selasin aamupäivällä jonkin NYT-liitteen, taisi olla uusin. Siinä oli haastattelu Sari Sarkomaasta ja Mari Kiviniemestä. Haastattelun tunnelma, välinpitämätön tai ennemminkin hieman ihmettelevä ja vaisu, heijastaa käsitystä politiikasta ja politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat virkamiehiä, jotka tekevät päätöksiä. On kyse päätöksenteosta, napin painamisesta ja paperin allekirjoittamisesta. Ei ole kyse ideologiasta, eikä olemassa ole olemassa aatteen paloa, koska ”aatetta ei ole”. Antonio Gramsci kritisoi vuosikymmeniä sitten jo parlamentaaris-demokraattista koulutuspolitiikan hallinnoimista, ja syy on ilmeinen: koulutus ja kasvatus on äärimmäisen poliittista ja täynnä moraalisia kysymyksiä ja ongelmia, eikä sitä voi jättää ”puolueettoman oikeistohallituksen” virkamiesmäiseen toimintaan.
Tekisipä muuten mieleni vetäistä natsikortti ja sanoa tässä kohtaa ”Eichmann”. Hannah Arendtin kuvaama virkamies on esimerkki toimintatavasta, joka ylipäätään mahdollisti natsihallinnon toimimisen. Auktoriteettimalli kadottaa toiminnan yhteyden moraaliin, jolloin omakohtainen eettinen arviointi tulee tarpeettomaksi. Ihmisistä tulee virkamiehiä.
Niinpä niin, tämän sekavan kirjoituksen synnytti siis ahdistus siitä, että ihmiset, poliitikot, hallinnoijat, ideologit, tekevät abstrakteja ja yksinkertaisia lausuntoja, joiden moraalinen sisältö on luonteeltaan hyvin käytännöllistä ja monimutkaista. Mitä tarkoittaa kun pääministeri toteaa, että ei pidä keskittyä huono-osaisuuteen - yhteiskunnassa, jossa ei hyvällä tahdollakaan voi nähdä, että hyvinvointi, niin taloudellinen kuin mikään muukaan, olisi enää jakautumassa tasaisesti? Ja todellakin, millainen ihminen, ihminen eikä pelkkä virkamiespoliitikko, sanoo, että vähävaraisuuteen ei pidä kiinnittää huomiota vaan juhlistaa muita? Ja ok, ehkä “tämä ei ollut puheen sanoma”, mutta… olihan se nyt hei.
Joo. Vanhasen kommentit pistivät vihaksi. Missä ovat älykkäät ja moraalisesti korkeatasoiset ihmiset Suomen politiikassa?
Comment by juha — 30.3.2008 @ 14:27Koska eksakti termistö on tärkeää, niin:
mikä on virkamiespoliitikko?
Comment by OlliS — 30.3.2008 @ 14:41Haa! Käsitteenmäärittelyä filosofille! Seuraa jorinaa.
Hyvä kysymys, koska en tiedä, mikä on virkamiespoliitikko. Alunperin tarkoitin sillä hyvin simppelisti sellaista poliitikkoa, joka toimii kuin virkamies. Mikä on virkamies? Sanakirja sanoo seuraavaa: valtion tm. julkisyhteisön palveluksessa virkasuhteisena toimiva henkilö, viranhaltija. Poliitikosta sanotaan: politiikkaan us. vars. puoluepolitiikkaan aktiivisesti osaa ottava henkilö, politiikan harjoittaja. Ja wikipedia lisää näihin: ”Virkamiehen työsuhde on virka.” ”Virkamiehet osallistuvat lainsäädännön valmisteluun ja panevat niitä toimeen.” Ja poliitikosta: ”Yleensä asiantuntijoita ja virkamiehiä ei lueta poliitikoiksi.” Virkamies. Poliitikko.
Mun intuitiivinen kuva virkamiehestä on siis henkilö, joka ei ota kantaa toimintaansa, koska toimii lain tai muun säännön tai rakenteen mukaan ja on sillä tavalla eriyttänyt itsensä ”ihmisestä työntekijäksi”. Perinteinen vastuun pakoilun mekanismi siis: ”mä olen vain töissä täällä”. Tai minä voisin sanoa, että ”mä vain opiskelen filosofiaa” ja sitten kelailla jotain abstraktioita ja ”unohtaa”, että niillä on jokin käytännöllinen ja usein hankala ulottuvuus myös. Virkamiesfilosofiaa, akateemista filosofiaa.
Mun kritiikkini tässä menee siis sellaista politiikkaa vastaan, jossa poliitikko on vain joku julkinen henkilö (tai vielä pahempaa, julkkis), joka tekee vain tekee viran puolesta ne päätökset, jotka pitää tehdä (kenen mielestä? Yleinen mielipide? Anonyymi auktoriteetti? Joku muu, kuka tai mikä?), ja joka kenties alunperinkin on sattunut eksymään politiikkaan, kun pyydetään, tai koska se on hyvä duunipaikka. (Näin Sarkomaa tai Kiviniemi, en muista enää kumpi, heh, kuvaili tuloaan politiikkaan: joku pyysi.) Enkä tarkoita, että poliitikoksi pitäisi opetella ja pyrkiä jostain 12-vuotiaasta, olisi vain mielestäni parempi, että monimutkaisista poliittisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä päätettäisiin jollain tapaa asiantuntijapainottuneesti. Filosofikuninkaat vaan hallitsemaan tätä maata! Röyh.
Pointti on se, kuten ollaan viisaasti eräiden ystävien kanssa todettu, että esimerkiksi ydinvoimakysymys ei ole pelkästään jokin päätös, joka tehdään tai ei tehdä, ja on yhdentekevää, miten jompaankumpaan päätökseen tullaan. Siis todella, se(llainen asia) ei voi olla vain asia, joka jonain iltana tehdään jollain päätöksellä laittomaksi tai lailliseksi. Okei, se on se prosessin virallinen osio lopulta, mutta kai tämä nyt tuli jo ymmärrettäväksi. Ydinvoimapäätökset kertoo nykyisestä hegemoniasta ja arvoista, mutta sen lisäksi vaikuttaa tulevaisuuteen tavoilla, joita on vaikea tässä vaiheessa vielä arvioida tai edes arvata.
Mutta niin, en mä oikeastaan kuitenkaan tiedä, mitä poliitikko voi olla. Pitäisikö poliitikkojen sijalla olla rehellisesti jotain hyvin kuivakkaita viranhaltijoita, jotka toteuttaisivat laajojen kansalaisyhteiskunnan ja kyseisen asiantuntijajoukon pohtimia päätöksiä? Tällainen spekulaatio on aivan mun tietämyksen ulkopuolella jo. Tiedän sen verran, minkä jo itse kirjoituksessa sanoin, eli että hallinnon supistuessa tuolloin 80-90 –luvuilla asiantuntijuus päätöksiä tehtäessä on esimerkiksi koulutuspolitiikan kohdalla supistunut. Mutta joo, ”virkamiespoliitikko” oli ehkä tyhmä ilmaisu, kun en osaa tarkalleen sanoa, kumpi siinä on vialla: virkamiesmäisyys vai poliitikkomaisuus ja mitä ne pitävät sisällään. Miten pitäisi hallita? Kenen ja keiden?
Sitä paitsi, wikipedia: ”ennen 1960-lukua esimerkiksi kansanedustajat olivat harvemmin ammattipoliitikkoja ja useimmiten harjoittivat edustajantyönsä ohessa aikaisempaa ammattiaan. Yhteiskunnan monimutkaistuttua ja työmäärän lisääntyessä lähes kaikki valtakunnallisen tason poliitikot ovat nykyään täysipäiväisesti tehtävissään.”
Ja tämä on hyvä asia huomata: onhan se nyt varmasti ihan mieletön homma olla kouluttautunut jollekin alalle, mutta sitten saada joku ministerin salkku, jonka jälkeen (tai jonka vuoksi) pitäisi opetella sen alan asiantuntijuus.
***
Ja lopuksi: ei. En osaa vastata lyhyesti ja ytimekkäästi enkä ehkä vastannut tuohon kysymykseenkään edes. Mulla on aivan varmasti jokin tulevaisuus. Jokin on.
Comment by Anna-Mari — 30.3.2008 @ 16:53Ajoin takaa suunnilleen sitä, että poliitikko on valittu äänestäjien mandaatilla ja virkamies pätevyden perusteella. Tästä voisi seurata, että virkamiespoliitikko olisi sekä pätevä (ooh!) että legitiimi (uuh!).
Mutta arvelinkin, että halusit parjata. Sinä parjaava filosofi.
Ministerin homma on Suomessa(kin) niin vaativa, että siinä menee pakosta aika pitkään ennen kuin uusi ministeri oppii jotenkin alansa hommat. Se aika pyöritään virkamiestön ehdoilla pakosta. Sitten on ilmesesti kansliapäälliköiden ja ministerien jästipäisyydestä kiinni, että miten paljon mennään asia edellä ja miten paljon persoona/politiikka edellä.
My point being: on äärimmäisen vaikeaa olla ministeri ja ehkä siksi voi helposti tulla (vaikutelma) kuvailemasi kaltaisia virkamiespoliitikoita.
Comment by OlliS — 30.3.2008 @ 18:47