·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

“The enemies of pity were unwilling to equate humanity with misfortune. For them, the existenxe of misfortune was a scandal.”

- Horkheimer & Adorno

Toisaalla Leslie Sklair kirjoittaa globaalin kapitalismin diskursseista, mm. kilpailusta:

Global capitalism succeeds by turning most spheres of social life into businesses, by making social institutions—such as schools, universities, prisons, hospitals, welfare systems—more business-like. Various forms of benchmarking are used in most large institutions to measure performance against actual competitors or an ultimate target, zero defects, for example. The term world best practice (WBP) is widely used as a convenient label for all measures of performance, achieved through various systems of benchmarking.”

“WBP and benchmarking are logical strategies for globalizing corporations because when competition can, in principle, come from anywhere in the world, it is necessary for companies who wish to hold on to their market share, let alone increase it, to measure their performances against the very best in the world. ‘The very best’, of course, is a highly contentious idea. It can mean ‘best returns on capital invested’ or ‘best stock market price increase’ or ‘best environmental performance’ or ‘best employer’ or any number of other things. An additional and crucial factor is that most major corporations are in industries in which most of their products are quite similar to (sometimes virtually identical with) those of their competitors.”

Artikkeli on ihan kiinnostava, erityisesti “kestävä kehitys” -diskurssi. Yritysten on mahdotonta myöntää rajoja, koska se voisi vaikeuttaa pääoman ekspansiota, joten materian käyttäminen, luonnon raiskaus on käännettävä yritysten kielelle “mahdollisuuksiksi”, kilpailuksi. Mutta rajattomuuden tunnustaminen liittyy ymmärtääkseni muuhunkin ideologiaan kuin kapitalismiin. Horkheimerin ja Adornon mukaan kapitalismi on itse asiassa sen ideologian äärimmäinen tiivistymä, valistuksen irvokas ja kapea, mutta äärimmäinen tiivistymä, joka ei oman elintilansa vuoksi voi tunnustaa, että kaikkea ei voi saada (että ihminen voi särkyä, että yli-ihmistä ei olekaan) ja että on ehkä olemassa joku raja, esimerkiksi luonnon käytölle.

Mutta jatkuva kilpailu on pelottava asia. Se, että on oltava paras, eikä vertailukohdaksi riitä mikään lähipiiri, vaan vertailukohta on utopia, ikuinen riittämättömyys. Miten vaikkapa pro ana -ilmiö voi tässä mielessä edes olla olemassa? Eikö pitäisi olla anoreksian vastainen ilmiö se, että anorektikko toteaa olevansa “normaali”? Ei tietenkään, koska pro ana luo poikkikansallisen anorektikkoluokan, joka toimii kapitalistisen logiikkansa mukaisesti samalla pakottaen ja ahdistaen jäseniään (syömisen kohdalle VOI piirtää rajan: jos et syö, kuolet - mutta tämä on anorektikon kiellettävä) ja toisaalta luoden heille positiivisen stigman, olla parhaiden joukossa.