·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Lueskelen kasvatustieteiden perusopintojen kurssikirjaa maanantain tenttiin. Aihe on koulutuspolitiikka, johdantona Sirkka Ahosen
Yhteinen koulu –teos, jossa tarkastellaan koulutuksen muotoutumista Suomessa Snellmanin sivistyseliittiaatteista peruskoulu-uudistukseen ja 80-90 –lukujen liberalisaatioprojektiin. Keskeinen tarkasteluperspektiivi kirjassa on käsitys tasa-arvosta: onko koulutuksen tasa-arvo pyrkimystä opiskelijoiden/kansalaisten/ihmisten) yhtäläisyyteen (yhtenäisen, samanlaisen koulutuksen muodossa) vai onko tasa-arvo pikemminkin oikeutta sellaiseen opetukseen, jota yksittäinen henkilö haluaa tai tarvitsee.

On pari aihetta, joista haluaisin kirjoitella. Aiheet liittyvät köyhyyteen. En osaa oikein päättää kummasta suunnasta kirjoittaisin. Mutta joka tapauksessa Vanhanen tämän aloitti. En osaa kyllä päättää sitäkään, että onko Vanhasen keskustelunavaus (vai mikä lienee) vitsi. Epäilen, että kyseessä on taas jokin konspiraatio: se sanoo nyt aivan liian läpinäkyvästi sen mitä se tarkoittaa, että ei puhuta köyhistä, että ei kiinnitetä huomiota niihin, koska meillä muilla menee hyvin. Millainen idiootti sanoo tuollaista edes ääneen? Joko todellinen idiootti tai sitten tosi kiero tyyppi, joka yrittää käyttää jotain tripla-agentin hämäystä.

Ei ole mitään kysymystä siitä, onko Suomessa sorrettuja. Yksi ryhmä on vähävaraiset. Tuloerot ovat kasvaneet vuodesta 1995 Suomessa, ja samoin melkein kaikissa länsimaissa. Tämä tilanne tuotetaan hallinnollisesti ja poliittisesti, ja asennoituminen köyhiin muokataan ideologisesti. Nämä keinot eivät tietenkään ole mitenkään irrallaan toisistaan. Koulutuspoliittisesti tämä on kiinnostavaa. Miten koulutus on yhteydessä köyhyyteen, sekä konkreettisesti rahan määrän suhteen että köyhiin ja köyhyyteen asennoitumisen suhteen?

Ahosen kirja kuvaa, kuinka 1990-luku teki oikeistoliberalistisen pesäeron aikaisemmalle koulutusajattelulle, joka eroistaan ja ristiriidoistaan huolimatta mielestäni näyttäytyy monella tapaa ajateltuna kelvollisena valistuksen ja kansalaisyhteiskunnan yhdistelmänä. (Joskin sinänsä näitä voidaan tietenkin eri tavoin arvostella ja pohtia.) Olen laiska ja siteeraan kirjan takakantta, joka tiivistää historian napakasti:

”Kansallisfilosofille J. V. Snellmanin mielestä sivistys oli kansakunnan jäsenten yhteinen velvollisuus, oppivelvollisuuslain arkkitehdin Mikael Soinisen mukaan yhteistä koulua tarvittiin eheyttämään kansalaissodan kahtia repimää kansaa, kun taas peruskoulun isä R. H. Oittinen arvioi, että koulutuksellinen tasa-arvo oli hyvinvointivaltion ehto. Oikeistoliberaalit puolestaan katsoivat 1990-luvulla, että koulutus oli yksilöllinen eikä yhteisöllinen voimavara.”

Ote kirjasta liittyen Holkerin hallituksen tekemiin hallintokulttuurin muutoksiin:

”Opetusalan keskushallinto oli ensimmäisiä voimakkaan supistuksen kohteita. Kouluhallitus ja ammattikasvatushallitus yhdistettiin opetushallitukseksi ja niiden alakohtaiset yksiköt järjestettiin uudelleen, niin että esimerkiksi vanha oppiainekohtainen normiohjaus höltyi. Oppikirjojen tarkastustoimisto lakkasi kokonaan, joten vastuu koulun oppimateriaaleista jäi kokonaan kaupallisille kustantajille. Opetushallituksen tehtävä ei enää ollut ohjata kouluja vaan vain kehittää opetustoiminnan päälinjoja ja arvioida sen yleistä tasoa.”

Hallinnon muutokseen kuului myös se, että ”- - vastaperustettu, entisestään kutistettu Opetushallitus alkoi 1991 tehdä uusia opetussuunnitelman perusteita virkamiestyönä”, joka oli ”yksi tapa sivuuttaa esimerkiksi kasvatustieteellinen asiantuntemus tai poliittinen näkemys uudistustyössä ja vahvistaa virkamiesvaltaa.”

Selasin aamupäivällä jonkin NYT-liitteen, taisi olla uusin. Siinä oli haastattelu Sari Sarkomaasta ja Mari Kiviniemestä. Haastattelun tunnelma, välinpitämätön tai ennemminkin hieman ihmettelevä ja vaisu, heijastaa käsitystä politiikasta ja politiikan tekemisestä. Poliitikot ovat virkamiehiä, jotka tekevät päätöksiä. On kyse päätöksenteosta, napin painamisesta ja paperin allekirjoittamisesta. Ei ole kyse ideologiasta, eikä olemassa ole olemassa aatteen paloa, koska ”aatetta ei ole”. Antonio Gramsci kritisoi vuosikymmeniä sitten jo parlamentaaris-demokraattista koulutuspolitiikan hallinnoimista, ja syy on ilmeinen: koulutus ja kasvatus on äärimmäisen poliittista ja täynnä moraalisia kysymyksiä ja ongelmia, eikä sitä voi jättää ”puolueettoman oikeistohallituksen” virkamiesmäiseen toimintaan.

Tekisipä muuten mieleni vetäistä natsikortti ja sanoa tässä kohtaa ”Eichmann”. Hannah Arendtin kuvaama virkamies on esimerkki toimintatavasta, joka ylipäätään mahdollisti natsihallinnon toimimisen. Auktoriteettimalli kadottaa toiminnan yhteyden moraaliin, jolloin omakohtainen eettinen arviointi tulee tarpeettomaksi. Ihmisistä tulee virkamiehiä.

Niinpä niin, tämän sekavan kirjoituksen synnytti siis ahdistus siitä, että ihmiset, poliitikot, hallinnoijat, ideologit, tekevät abstrakteja ja yksinkertaisia lausuntoja, joiden moraalinen sisältö on luonteeltaan hyvin käytännöllistä ja monimutkaista. Mitä tarkoittaa kun pääministeri toteaa, että ei pidä keskittyä huono-osaisuuteen - yhteiskunnassa, jossa ei hyvällä tahdollakaan voi nähdä, että hyvinvointi, niin taloudellinen kuin mikään muukaan, olisi enää jakautumassa tasaisesti? Ja todellakin, millainen ihminen, ihminen eikä pelkkä virkamiespoliitikko, sanoo, että vähävaraisuuteen ei pidä kiinnittää huomiota vaan juhlistaa muita? Ja ok, ehkä “tämä ei ollut puheen sanoma”, mutta… olihan se nyt hei.

Eräs tarina:

Pari vuotta sitten olin töissä eräässä myymälässä. Myymälään tuli mies, joka ihastui minuun. Hän paljasti minulle hyvin luottamukselliseen tapaan rikkauden ja menestyksen salat. Mies alkoi kyselemällä siviilisäädystäni. Seurustelin tuolloin, mutta nokkela keski-ikäinen osasi tarkastaa sormuksettoman nimettömän ja ehdotti, että harkitsisin vielä, koska poikaystäväni ei omistanut metsää. Miehen seurue oli tässä vaiheessa jo katsonut myymälän läpi, mutta mies jäi vielä innostuksissaan.

Seurasi seuraava ohjeistus: hankkiudu eroon poikaystävästäsi kun vielä voit, ja lähde länsirannalle. Siellä on metsää, siellä on rahaa, siellä on ne miehet, jotka kannattaa ottaa. “Ja sitten kun uuden siippasi kanssa te menette autokauppaan, niin siippa vain mainitsee myyjälle, että metsää on, ja sormea vain napsautat, niin kiiltävä bemari on teidän”.

Mies oli myös sitä, että “säihkysilmäni” eivät kaipaa lävistystä, joka tuolloin minulla vielä alahuulessa oli. Säihkysilmillä voisi siis ilmeisesti päästä pitkälle. Luulen, että tissit ja perse ja kiiltävät hampaat auttaisivat naimakaupoissa vielä enemmän. Ja niin monessa muussakin asiassa kuin naimakaupoissa!

Keskustelu oli kyllä ihan hauska, ja mies oli varsin mukava. En vain kyennyt sanomaan juuri mitään. Päättelyketju oli suorastaan tyrmäävä.

nainen -> rikas mies -> metsä huorataan autoiksi -> auto -> onnellisuus

Mitään lisättävää en keksi. Mitään. Kaikki parametrit on kasassa sukupuolirooleista lähtien. Tällä viitekehyksellä eteenpäin.

en tapa kaikkea.

Ps. huomio rajaukseen.

Arkistojen aarteita. Olen kirjoittanut psykedeelisen runon joskus, käsialasta tulkittuna 7-8 -vuotiaana. Kyllä on hyvin sisäistetty palkkatyöorjuus!

Leipuri paistaa mustaa pullaa.

Mutta taikinaa ei leipuri koskaan syö.
Iänikuinen työ sen hälle opettaa, vaan muuten potkut saa. On kovaa tämä maa,
kun tehty se on sementistä oikein kovasta
voivottelee Leipuri.

Olkaamme ylpeä! Keskisuomalainen julistaa etusivullaan, että Jyväskylän yliopiston tulokset ”puhuvat puolestaan” – täällä tehdään huippututkimusta! Me ollaan joko ekaks parhaita tai sit tokaks parhaita! Etusivun kuva on otettu etiikan luennolta ja ei voi olla kuin jonkun tahon ironian tajua, että tuloksellisuutta koskevassa jutussa, joka sivuaa innovaatioyliopistoa ja alliansseja, on kuva filosofian luennolta. No, periaatteessa se liittyy uutisointiin ja tutkimukseen, jonka mukaan Jkl:n yhteiskuntatieteellinen on Suomen paras yksikkö (tuloksellisuus!) kasvatustieteiden laitoksen kanssa. Me teemme tiedosta markkinoitavaa, omistettavaa ja helposti kuljetettavaa materiaalia, jota voimme autuaassa auktoriteetissämme tarjoilla pieninä palasina muille maan matosille. iih

Muutama päivä sitten Hesarissa oli muuten juttu filosofipalveluista, joita filosofit tarjoavat ikään kuin terapian tai psykologian sijaan. Lohdullista työllistymismahdollisuuksieni kannalta.

Kuvatekstissä lukee: ”Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellinen tutkimus on turkulaisen raportin mukaan alansa huippu tutkimuksen tuloksellisuudessa Suomessa.” Luin aluksi, että siinä oli vielä kirjoitusvirhe, mutta ei sentään. Sisäsivulla: ”Monitieteisistä yliopistoista Jyväskylässä tehdään tuloksellisinta tiedettä, todistavat turkulaiset.”

Tuloksellisinta? Turkulaiset? Jos oltaisiin Tampereella, niin radio ysiviisseiskan mukaan uutisen takana on joku vittuileva turkulainen.

Lapinlahden linnut.

Tein mahdollisesti eilen illalla jonkinlaisen haukotteluennätyksen. Useamman yön unet ovat olleet vähän kadoksissa ja eilen illalla 20-22 välillä haukottelutiheys läheni varmaan jotain yksi haukotus per minuutti.

Lisäksi olen huomaamattani kehittänyt uudestaan perunamuussin.

Niinhän se on, että kaikkien kanssa juttu ei luista ja joidenkin kanssa sitäkin tiuhemmin. Lähdin useampi päivä sitten käymään kotona, mutta jumituin onnellisesti ensin Tampereelle ystävien seuraan. Olen puhunut kolme päivää putkeen. Huippua.

On hyvä, että on monenlaisia tuttuja. Niitä, joiden seurassa keskustelu ja oman mielipiteen ja ajatuksen ilmaiseminen on hankalaa ja sanat joutuu pakottaen asettelemaan, niitä, joiden kysymykset ja asemat pakottavat miettimään omaa positiota, mutta lopulta myös niitä, joiden kanssa tietää tulevansa sekä emotionaalisella tasolla oikein tulkituksi että älyllisellä tasolla ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Viimeisimmät ihmiset ovat tärkeitä oman jaksamisen kannalta, jotta ylipäätään jaksaa innostua puhumaan, toimimaan, opiskelemaan, tekemään. Ja innostuminen nousee, kun ei tarvitse (enää ja jatkuvasti) perustella omaa olemustaan, omia lähtökohtiaan, omia pyrkimyksiään, vaan voi jatkaa niistä, yhdessä.

Myös se on hyvä, että voi joskus ja joidenkin kanssa puhua akateemisista ja elämäkerrallisista asioista limittyneesti, eikä aina irrallaan, kuin ne eivät liittyisi tai vaikuttaisi toisiinsa.

Haluan jakaa täällä kivan luennoitsijan jakamia linkkejä liittyen globaaliin kapitalismiin ja sen tutkimukseen!

Globalisaatiotutkimuksen puolella Bob Jessop kirjoittaa globalisaatiosta: “It´s about time, too!“, ja otsikko ei viittaa globalisaation “toivottavuuteen”, vaan ajan, temporaalisen huomioimiseen: “Globalization is a phenomenon of a ‘runaway world’, of the annihilation of distance by time, of the acceleration of social events and processes.” Kaiken kaikkiaan globalisaatio ei Jessopin mukaan ole selittävä ilmiö (kuten arkisessa puheessa herkästi päätellään), vaan on tärkeää ennemminkin ymmärtää, mistä ja millaisista ilmiöistä itse asiassa on kyse, kun puhutaan globalisaatiosta. Tässä artikkelissa tarkastellaan juuri ajan ja paikan sekä muutoksia että näiden muutosten vaikutuksia esimerkiksi kansallisvaltioille. Lisäksi ajan ja paikan epätasaisilla liikkeillä on vaikutus kapitalismiin:

“The multicentric, multiscalar, multitemporal, multiform, and multicausal processes assosiated with globalization enhance capital´s capacity to defer and displace its internal contradictions, if not to resolve them, by increasing the scope of its operations on a global scale, by reinforcing its capacities to disembed certain of its operations from local material, social and spatio-temporal constraints, by enabling it to deepen the spatial and the scalar divisions of labor, by creating more opportunies for moving up, down, [etc.]”

“In short, the developement of globalizing capitalism typically intensifies the spatio-temporal contradictions and tensions inherent in the capital relation and/or its articulation and co-evolution within the spatialities and the temporalities of the natural and the social world beyond the sphere of the value relations.”

Tässä taas Žižek ja Jack Bauer. Mitä pakottava kiire tarkoittaa eettisesti?

Ja laiton kuva:

“The enemies of pity were unwilling to equate humanity with misfortune. For them, the existenxe of misfortune was a scandal.”

- Horkheimer & Adorno

Toisaalla Leslie Sklair kirjoittaa globaalin kapitalismin diskursseista, mm. kilpailusta:

Global capitalism succeeds by turning most spheres of social life into businesses, by making social institutions—such as schools, universities, prisons, hospitals, welfare systems—more business-like. Various forms of benchmarking are used in most large institutions to measure performance against actual competitors or an ultimate target, zero defects, for example. The term world best practice (WBP) is widely used as a convenient label for all measures of performance, achieved through various systems of benchmarking.”

“WBP and benchmarking are logical strategies for globalizing corporations because when competition can, in principle, come from anywhere in the world, it is necessary for companies who wish to hold on to their market share, let alone increase it, to measure their performances against the very best in the world. ‘The very best’, of course, is a highly contentious idea. It can mean ‘best returns on capital invested’ or ‘best stock market price increase’ or ‘best environmental performance’ or ‘best employer’ or any number of other things. An additional and crucial factor is that most major corporations are in industries in which most of their products are quite similar to (sometimes virtually identical with) those of their competitors.”

Artikkeli on ihan kiinnostava, erityisesti “kestävä kehitys” -diskurssi. Yritysten on mahdotonta myöntää rajoja, koska se voisi vaikeuttaa pääoman ekspansiota, joten materian käyttäminen, luonnon raiskaus on käännettävä yritysten kielelle “mahdollisuuksiksi”, kilpailuksi. Mutta rajattomuuden tunnustaminen liittyy ymmärtääkseni muuhunkin ideologiaan kuin kapitalismiin. Horkheimerin ja Adornon mukaan kapitalismi on itse asiassa sen ideologian äärimmäinen tiivistymä, valistuksen irvokas ja kapea, mutta äärimmäinen tiivistymä, joka ei oman elintilansa vuoksi voi tunnustaa, että kaikkea ei voi saada (että ihminen voi särkyä, että yli-ihmistä ei olekaan) ja että on ehkä olemassa joku raja, esimerkiksi luonnon käytölle.

Mutta jatkuva kilpailu on pelottava asia. Se, että on oltava paras, eikä vertailukohdaksi riitä mikään lähipiiri, vaan vertailukohta on utopia, ikuinen riittämättömyys. Miten vaikkapa pro ana -ilmiö voi tässä mielessä edes olla olemassa? Eikö pitäisi olla anoreksian vastainen ilmiö se, että anorektikko toteaa olevansa “normaali”? Ei tietenkään, koska pro ana luo poikkikansallisen anorektikkoluokan, joka toimii kapitalistisen logiikkansa mukaisesti samalla pakottaen ja ahdistaen jäseniään (syömisen kohdalle VOI piirtää rajan: jos et syö, kuolet - mutta tämä on anorektikon kiellettävä) ja toisaalta luoden heille positiivisen stigman, olla parhaiden joukossa.