·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Otsikko on aika jännä, jos nuo kaksi sovittaa yhteen. Aika kummia ja kiinnostavia mielikuvia tulee. Mutta tämä teksti vain jatkaa Antin alkamaa keskustelua.

Juttelin eilen juuri Villelle, kuinka joskus hävettää, että ei todella osaa suhtautua asioihin ja maailmaan juuri muuten kuin epäilevästi ja kysyvästi. Sellainen käytös näyttää aina lähtökohtaisesti ylemmyydentuntoiselta, ja minusta olisi jotenkin sääli ajatella, että se olisi ainoa asia tai tunne joka minusta huokuu: väsynyt, konservatiivinen elitismi. Ehkä se on oma itsekuvani harha, ja ainakin se on tämän asian kannalta sivuseikka, kunhan taas jorisen ennen kuin alan kirjoittaa. Ehkä se on joku häpeä siitä, että kokee surua ja syyllisyyttä. (”turvattomuuden, säälin uhreja kohtaan, epämukavan tietoisuuden vaikeasta seksuaaliminän muodostamisesta, jne.”)

Kirjoitan ensin vapaudesta vielä. Tai tiedosta. Tai vapaudesta tietoon. ”Tiedossa on uusi teollisen vallankumouksen veroinen vallankumous.”, kirjoittaa Antti. Mainitsin tästä itse asiassa eilisessä kirjoituksessani, tietokapitalismi ja informaatioyhteiskunta. Minun lyhyen historiallisen muistini mukaan ”informaatioyhteiskunta” on ennen kaikkea muutaman vuoden takainen hypetyssana, jonka taustalla on usko siihen, että tulevaisuuden ongelmat poispyyhkiytyvät juuri teknologian siivittämänä, kun ihmiset oppivat itseorganisoidusti ja vapaasti työskentelemään suurten tietomäärien kanssa. Suomessa, huom. Sanassa on toki oma totuutensa, eli vähintään se, että ”tietoa todella on paljon”, eikä sen seurauksena esimerkiksi työmaailma ole eikä voi olla samanlainen kuin joskus aiemmin. Mutta tiedon määrä tai saatavuus sinänsä eivät kerro mistään mitään. Tästä kirjoittaa Juha Suoranta, joten linkkaan sinne.

En siis kiellä, etteikö internet tarjoaisi nopeasti tietoa ja periaatteessa myös rajattomasti tietoa. ”Mitä tämä tekeekään vaikkapa uuden sukupolven sisäluku- ja tiedonhakutaidoille?” Se, mistä itse asiassa ensisijaisesti puhun, on juuri oppiminen, ja jota Suorannankin kirjoitus käsittelee. Miten mielekästä tietoa hankitaan informaatiotulvan keskeltä? Mitä tieto on ylipäätään? (Tärkeä kysymys, joka vaatii pitkiä sepostuksia.) Miten onnistuu lähdekriittinen ajattelu ja tiedon asettaminen suurempiin historiallisiin tai ideologisiin kehitysraameihin? Miten nykyinen työelämä ja elämäntapa ylipäätään muokkaavat sitä, millaista tietoa ja ymmärrystä ihmisiltä vaaditaan? Minkä takia yliopistossa opiskelemisen aikaa lyhennettiin ja opiskella saa nyt viisi ja korkeintaan seitsemän vuotta? Villen kanssa eilen juteltiin tästä, ja Ville sanoi, että nykyään hänestä tuntuu, että ainoa mielekäs tieto on fragmentaarista, erillisiä, pieniä lauseita ja tiedonpätkiä. Me Villen kanssa puhumme aina aivan eri ulottuvuuksista, mutta olen täysin eri mieltä silti tuosta tiedon määrittelystä. (Villen lähtökohta on tietenkin estetiikassa, runoudessa, ja puhuu omasta puolestaan siitä suunnasta.) Sirpaloitunut, lähdekritiikitön tai irrallinen, ulkokohtainen ja nopea tieto ei ole mielekästä tietoa, paitsi ehkä jossain aika rajatussa mielessä. Ja ennen kaikkea ”lisänä”. Kyllä wikipedialla saa joihinkin tarpeisiin aivan tarpeeksi ja miellyttävän nopeasti ja helposti informaatiota, oikeasti. Toisin sanoen netin tarjoama tieto ei tarjoa ilman etukäteisharjaantumista tai aikaisempia tietoja automaattisesti yhtään mitään hyvää, vaan päinvastoin riskinä on refleksiivinen epävarmuus, jossa ihmisen ei tarvitse tuntea itseään, yrittää ymmärtää maailmaa tai hahmottaa sitä minkäänlaisena jatkuvana tai pysyvänä, vaan olla ainoastaan käytettävissä. Olla mukautuva, tietää juuri sen verran kuin tarvitsee jotakin erityistä tehtävää tai tarvetta varten. Ei ikinä kysyä ”miksi?” tai löytää nautintoa itse oppimisesta ja sisällöistä ja merkityksistä, ei siis oppia ja hankkia tietoa sen itsensä vuoksi.

Kun kirjoitin institutionaalisista järjestelyistä, tarkoitin tätä, oppimisprosessia. Tiedonhankintaa ei voi mitenkään erottaa nykyisestä koulutusjärjestelmästä, jota taas ei voi erottaa valtiovallasta.

”Mikäli lapsiporno muodostaa ennakkotapauksen, jossa valtio saa mandaatin päättää, mikä on soveliasta sen kansalaisille ja luoda tuon ennakkotapauksen turvin mustan listan internetistä, se tulee luoneeksi sensuurifiltterin, jota on myöhemmin helppo laajentaa koskemaan muitakin kuin seksuaalimoraalisia kysymyksiä.”

Ei minulla tuohon ole mitään vastaan sanomista. Tuo on oikeasti vakava kysymys, ja voidaan katsoa varoittavaksi esimerkiksi vaikkapa Kiinan sananvapaus- ja niin monia muitakin ihmisoikeuskysymyksiä. Kiinassa tulee kyllä esille ihan älyttömän monia aivan kummallisia asioita, esimerkiksi yhteiskuntajärjestykseen ja kansalaisten tasa-arvoisuuteen liittyen. Mutta se on toinen jutska. Mutta sen siis voi lisätä, että ”salliminen” voi olla aivan yhtä näennäistä todellisen sananvapauden kunnioittamista kuin sensuurikin, jos salliminen ”unohtaa” sen, että on taattava samaan aikaan myös positiiviset kyvyt ja mahdollisuudet ihmisille, koska se ei tapahdu automaattisesti. Vaikeneminen on myöntymistä. ”Sometimes inaction is itself action, of course”, sanoo Thessaly Morpheukselle! Mutta tästäkin lisää Suorannalla, mahdollisuuksista. Ja edelleen Wikiopistosta.

Toisin sanoen, sen sijaan, että puhutaan vapaudesta tietoon ja tiedon saavutettavuudesta, pitäisi minun(kin) mielestäni keskittyä oppimisen vapauteen ja sen kaikenlaiseen tukemiseen. Ero on siinä, että oppiminen on pitkä, vaikea, monipolvinen prosessi, joka parhaimmillaan kuitenkin tukee juuri sitä, mikä on arvokasta: ihmisten kykyä autonomisuuteen ja vapauteen. Tästä voisi kirjoittaa edelleenkin tosi paljon, esimerkiksi juuri ympäristövaikutuksista ja muusta, mutta…

Siirryn siihen toiseen aiheeseen, lapsiporno ja seksuaalisuus. (Koska mulla on mennyt tämän tekstin kirjoittamisen tosi kauan aikaa, ja PITI lukea ihan muuta. Mutta enpä malttanut!)

”Lindénin lausunnosta välittyy käsitys, että pedofilian uhri on surullinen tapaus yhteiskunnallisesti siksi, että hänen normaalin seksuaalikäsityksen muotoutuminen on nyt pilattu liian varhain nuoressa vaiheessa”

Samoin voi todeta, että kun itse kirjoitin lapsipornon vastenmielisyydestä, jätin huomioimatta sen puolen, että toisaalla on pedofiili, ihmisenä, johon olisi luotava jokin suhde, kuten valistuneen ihmisen pitää luoda kaikkeen. Ennen kuin alan kirjoittaa mitään, pitää todeta se ongelma, mikä tähän kaikkeen keskusteluun liittyy, myös Lindénin kohdalla. Maailma on ristiriitainen paikka. Ei ole yhtä oikeaa, mutta on tuhat väärää. Ovatko ihmiset pahoja vai tekevätkö he vain pahoja asioita? Ja miksi mihin tahansa rumaan asiaan voi sisältyä hurjan monta kaunista asiaa ja toisaalta mikään kauniskaan ei ole tyhjä, irrallinen ilmiö, vaan kerää lokaa, pölyä ja mätää itseensä? Mutta kun jostain kerran on puhuttava, niin samalla on suljettava toisia ovia, joita ehkä voi toisessa yhteydessä avata. On siis vaikea sanoa, että jokin asia on väärin tai huonoa, mutta puolustan kyllä näkemystä, että sen voi ja se pitää sanoa. (Tästä voin kirjoitella lissee, jos niikseen tulee.) Mutta pitää samaan aikaan tajuta, että vaikeinta ja eniten surua ja ahdistusta aiheuttavaa on ehkä kuitenkin se, että mitään ratkaisuakaan ei ole kaikkeen. Maailma on ristiriitoja ja yhteensovittamattomia palasia täynnä. Sovitat jonkin palan yhteen, ja toisaalla kolisee. Ehkä tämä todella on vain liberaalin ja valistuneen maailman ongelma, ja oikeasti voisi myös kieltäytyä edes yrittämästä ymmärtää pedofiiliä ja luokitella pedofilian uhrin elämä valmiiksi ”saastuneeksi”. Tai no, ehkä tämä todella onkin vain pienen yhteisön ongelma, koska kyllä luokittelu ja kieltäminen ja hylkääminen ovat edelleen poliittisen ja myös henkilökohtaisen toiminnan keinoja.

Puhun nyt mieluummin pedofiileistä kuin uhreista, koska pedofiilit ovat tällä hetkellä varmaan yksiä vihatuimmista ihmisistä keskuudessamme. Toisaalta samalla pedofiliaan liittyy myös juuri oman seksuaali-identiteetin ”uhka”, josta Antti kirjoittaa.

”Väitän edelleen, että koska lapsen ja nuoren seksuaaliseen kehitykseen suhtautuminen on mitä on (eli vaivaantunutta ja erityisen mahdotonta on siihen suhtautua mitenkään avoimesti), myös ns. normaalien ihmisten “normaalin” seksuaalikäsityksen muotoutuminen on hankala, kompleksinen ja pitkä prosessi.”

Normaliteettien määrittely on luokittelua, joka syntyy pelosta oman itsen ja identiteetin puolesta, pelosta yhteisöön kuulumattomuudesta ja hylätyksi tulemisesta. Mikä on ”normaali”? En usko olevan ”normaalia” sellaisessa mielessä, että sen voisi positiivisin määrein ilmasta. Mutta, nyt tulee paha lause, on silti voitava sanoa, että pedofiili ei ole normaali. Pedofiliaa ei tarvitse hyväksyä, vaikka myöntää kaikki identiteetti- ja seksuaalikehityksen vaikeudet kenellä tahansa ja erityisesti Antin kuvaamassa pornon ja syyllisyyden ja kysymysten sekamelskassa. Tai no, voihan toki kehittää jonkin toisen ilmaisun, kuten että pedofiili on ”kokenut jonkin *tähän kohtaan poliittisesti korrekti sana* kokemuksen ja hänen minäkehityksensä on tämän- ja tämänlaista” ja jättää kaikki normatiiviset ilmaukset kuvauksesta pois, kuvailla deskriptiivisesti ja ”neutraalisti” pedofiiliä, samaistaa pedofilia luonteenpiirteeksi tai yksilölliseksi ominaisuudeksi. Mutta itse näen tuon paljon pahempana neutraloimispyrkimyksenä, joka pitää sisällään tausta-ajatuksen siitä, että kaikki asiat maailmassa ovat samanarvoisia. Mutta minä en ole relativisti. Minusta tiedossa on määrän lisäksi laadullista eroa, ihmisten käytöksen seurauksia voidaan arvioida ja (seksuaalista) halua voi olla sekä alistavaa mutta myös toiseutta ja toista ihmistä ja itseään aidosti kuuntelevaa ja kunnioittavaa. Neutraalista ja ulkoapäin ikään kuin ”tikulla tarkastelusta” tulee oma tieteenlajinsa ja dialoginsa, joka ei sano mitään ja sanoo kaiken. Itse asiassa minullekin on aivan sama, onko pedofilia ”luonteenpiirre” vai syntynyt jostakin traumasta vai jotain luonnollista toimintaa, jonka yhteiskunta vain tukahduttaa. En todellakaan tiedä syytä, miksi joku yksittäinen henkilö on pedofiili. Mutta pedafiilisen toiminnan sisältöä ja suhtautumista muihin ihmisiin, lapsiin, se ei silti muuta.

Tuota tuota. Kirjoitus jää nyt kesken, mutta ehkä se ei haittaa, koska koko kirjoitus alkoi keskustelusta. Kaikki jää aina kesken. Aivan uusi suuntansa olisi vielä itse seksuaalisuus ja sen kehittyminen, sekä “normaali” että “epänormaali”, ja porno siihen liittyen. Mutta ehkä siihen siis myöhemmin.