Ikä (ja oppia)
Näin käy.
Kirjoitin pitkän kirjoituksen ja sitten painoin äksää. Moneskohan kerta tämä oli?
Olen kahden päivän aikana matkustanut yli 600 kilometriä ja nukkunut muutaman tunnin, joten keskittymiskykyni ei salli tekstin uudelleen kirjoittamista. Se on vähän surku, koska kirjoitin toisista, yli 80-vuotiaista isovanhemmistani. He ovat kuva siitä 20- ja 30-luvuilla syntyneestä ikäpolvesta, jonka elämää ovat määrittäneet monet esteet, vaihtoehdottomuudet ja velvollisuudet, mutta jotka samalla ovat imeneet itseensä fyysisen elinvoiman ja jonkin sisäisen teräksisyyden, joka tuntuu ylittävän tai läpäisevän kaikki ne välttämättömät ja inhimilliset heikkoudet ja tavallisuudet, joita ihmisessä on. En voi olla miettimättä heitä katsellessani ja kuunnellessani, mitä käy minun, meidän. Ja kaikkia ei luonto kohtele samoin muutenkaan, vanhuuden sairaudet koskevat niin usein henkistäkin kyvykkyyttä. Mummo oli viikko sitten kuullut lääkäriltä aivokuvastaan, että aivot ovat kuin parikymppisen naisen. Ja mummo ja pappa eivät vain vanhene, he tuntuvat kasvavan kohti vanhuutta.
Piti kirjoittaa vielä lisää uusiutumisesta, radikaalista muuttumisesta ja oppimisesta. En mie nyt kykenekään.
***
Vaihdoin vasurin biografian, kun se vanhentui. Täysin vuosia muutamia päiviä sitten (vanhenin!) ja teksti piti siis vaihtaa. Piti jo aiemmin, en vain osannut. On niin vaikea sanoa itsestään mitään määrittelevää ja järkevää. Sitä paitsi jos olisi runk…, voisi filosofian opiskelijana alkaa märistä jotain… jostain määritelmistä ja yhteiskunn…
Mutta kerran kun yllättäen kysyttiin kuulumisia, menin ihan sekaisin ja pitkän (varmaankin kymmenen sekuntia, laskekaa mielessänne) ja epäselvän ölinän jälkeen vastasin: “söin äsken perunaa”. Myöhemmin tosin ajattelin, että se olikin aika hyvä vastaus.