·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Tänään aamulla söin mustikkakeittoa. Söin myös pari viinimarjaa söin, flunssan jälkiehkäisyksi. Jälkiehkäisy on itsensä kumoava ilmaisu.

Pitäisi hankkia kangasnenäliina. Mummo oli aikonut ostaa veljille kangasnenäliinat jouluna, mutta kuulemma oli kaupassa sanottu, että nuoret miehet eivät enää käytä kangasnenäliinoja. Ilmeisesti mummo oli tästä jotenkin yllättynyt. Mutta itse asiassa se ei pidä edes paikkansa! Minulla on opiskelukaveri, joka todistettavasti käyttää kangasnenäliinaa. Ja miksi ei itsekin käyttäisi? Oikeastaan se olisi monella tapaa paljon järkevämpää. Varsinkin, jos ei ole oikeita nenäliinoja ikinä (kuten minulla), vaan niistää johonkin talouspaperiin ja koko naama on ruvella.

Muistin muuten juuri äsken, että olen kirjoittanut aiemmin erään tarinan marjastamisesta.

Nyt on niin kaunis aamu, että voisipa lähteä vaikka seikkailulle.

Voisipa, mutta oikeasti on vähän flunssainen olo, eikä siksi voisi. Ja toiseksi pitää ottaa kirja käteen, lukea sitä, mennä lukupiiriin, mennä luennolle, lukea lisää ja mennä tenttiin. Illalla ehkä mennä elokuvaan halvalla. No. Ei tämäkään kuulosta ihan pahalta.

(Mutta mitä kaikkia jänniä seikkailuja voisikaan käydä, jos lähtisi.)

Otsikko on aika jännä, jos nuo kaksi sovittaa yhteen. Aika kummia ja kiinnostavia mielikuvia tulee. Mutta tämä teksti vain jatkaa Antin alkamaa keskustelua.

Juttelin eilen juuri Villelle, kuinka joskus hävettää, että ei todella osaa suhtautua asioihin ja maailmaan juuri muuten kuin epäilevästi ja kysyvästi. Sellainen käytös näyttää aina lähtökohtaisesti ylemmyydentuntoiselta, ja minusta olisi jotenkin sääli ajatella, että se olisi ainoa asia tai tunne joka minusta huokuu: väsynyt, konservatiivinen elitismi. Ehkä se on oma itsekuvani harha, ja ainakin se on tämän asian kannalta sivuseikka, kunhan taas jorisen ennen kuin alan kirjoittaa. Ehkä se on joku häpeä siitä, että kokee surua ja syyllisyyttä. (”turvattomuuden, säälin uhreja kohtaan, epämukavan tietoisuuden vaikeasta seksuaaliminän muodostamisesta, jne.”)

Kirjoitan ensin vapaudesta vielä. Tai tiedosta. Tai vapaudesta tietoon. ”Tiedossa on uusi teollisen vallankumouksen veroinen vallankumous.”, kirjoittaa Antti. Mainitsin tästä itse asiassa eilisessä kirjoituksessani, tietokapitalismi ja informaatioyhteiskunta. Minun lyhyen historiallisen muistini mukaan ”informaatioyhteiskunta” on ennen kaikkea muutaman vuoden takainen hypetyssana, jonka taustalla on usko siihen, että tulevaisuuden ongelmat poispyyhkiytyvät juuri teknologian siivittämänä, kun ihmiset oppivat itseorganisoidusti ja vapaasti työskentelemään suurten tietomäärien kanssa. Suomessa, huom. Sanassa on toki oma totuutensa, eli vähintään se, että ”tietoa todella on paljon”, eikä sen seurauksena esimerkiksi työmaailma ole eikä voi olla samanlainen kuin joskus aiemmin. Mutta tiedon määrä tai saatavuus sinänsä eivät kerro mistään mitään. Tästä kirjoittaa Juha Suoranta, joten linkkaan sinne.

En siis kiellä, etteikö internet tarjoaisi nopeasti tietoa ja periaatteessa myös rajattomasti tietoa. ”Mitä tämä tekeekään vaikkapa uuden sukupolven sisäluku- ja tiedonhakutaidoille?” Se, mistä itse asiassa ensisijaisesti puhun, on juuri oppiminen, ja jota Suorannankin kirjoitus käsittelee. Miten mielekästä tietoa hankitaan informaatiotulvan keskeltä? Mitä tieto on ylipäätään? (Tärkeä kysymys, joka vaatii pitkiä sepostuksia.) Miten onnistuu lähdekriittinen ajattelu ja tiedon asettaminen suurempiin historiallisiin tai ideologisiin kehitysraameihin? Miten nykyinen työelämä ja elämäntapa ylipäätään muokkaavat sitä, millaista tietoa ja ymmärrystä ihmisiltä vaaditaan? Minkä takia yliopistossa opiskelemisen aikaa lyhennettiin ja opiskella saa nyt viisi ja korkeintaan seitsemän vuotta? Villen kanssa eilen juteltiin tästä, ja Ville sanoi, että nykyään hänestä tuntuu, että ainoa mielekäs tieto on fragmentaarista, erillisiä, pieniä lauseita ja tiedonpätkiä. Me Villen kanssa puhumme aina aivan eri ulottuvuuksista, mutta olen täysin eri mieltä silti tuosta tiedon määrittelystä. (Villen lähtökohta on tietenkin estetiikassa, runoudessa, ja puhuu omasta puolestaan siitä suunnasta.) Sirpaloitunut, lähdekritiikitön tai irrallinen, ulkokohtainen ja nopea tieto ei ole mielekästä tietoa, paitsi ehkä jossain aika rajatussa mielessä. Ja ennen kaikkea ”lisänä”. Kyllä wikipedialla saa joihinkin tarpeisiin aivan tarpeeksi ja miellyttävän nopeasti ja helposti informaatiota, oikeasti. Toisin sanoen netin tarjoama tieto ei tarjoa ilman etukäteisharjaantumista tai aikaisempia tietoja automaattisesti yhtään mitään hyvää, vaan päinvastoin riskinä on refleksiivinen epävarmuus, jossa ihmisen ei tarvitse tuntea itseään, yrittää ymmärtää maailmaa tai hahmottaa sitä minkäänlaisena jatkuvana tai pysyvänä, vaan olla ainoastaan käytettävissä. Olla mukautuva, tietää juuri sen verran kuin tarvitsee jotakin erityistä tehtävää tai tarvetta varten. Ei ikinä kysyä ”miksi?” tai löytää nautintoa itse oppimisesta ja sisällöistä ja merkityksistä, ei siis oppia ja hankkia tietoa sen itsensä vuoksi.

Kun kirjoitin institutionaalisista järjestelyistä, tarkoitin tätä, oppimisprosessia. Tiedonhankintaa ei voi mitenkään erottaa nykyisestä koulutusjärjestelmästä, jota taas ei voi erottaa valtiovallasta.

”Mikäli lapsiporno muodostaa ennakkotapauksen, jossa valtio saa mandaatin päättää, mikä on soveliasta sen kansalaisille ja luoda tuon ennakkotapauksen turvin mustan listan internetistä, se tulee luoneeksi sensuurifiltterin, jota on myöhemmin helppo laajentaa koskemaan muitakin kuin seksuaalimoraalisia kysymyksiä.”

Ei minulla tuohon ole mitään vastaan sanomista. Tuo on oikeasti vakava kysymys, ja voidaan katsoa varoittavaksi esimerkiksi vaikkapa Kiinan sananvapaus- ja niin monia muitakin ihmisoikeuskysymyksiä. Kiinassa tulee kyllä esille ihan älyttömän monia aivan kummallisia asioita, esimerkiksi yhteiskuntajärjestykseen ja kansalaisten tasa-arvoisuuteen liittyen. Mutta se on toinen jutska. Mutta sen siis voi lisätä, että ”salliminen” voi olla aivan yhtä näennäistä todellisen sananvapauden kunnioittamista kuin sensuurikin, jos salliminen ”unohtaa” sen, että on taattava samaan aikaan myös positiiviset kyvyt ja mahdollisuudet ihmisille, koska se ei tapahdu automaattisesti. Vaikeneminen on myöntymistä. ”Sometimes inaction is itself action, of course”, sanoo Thessaly Morpheukselle! Mutta tästäkin lisää Suorannalla, mahdollisuuksista. Ja edelleen Wikiopistosta.

Toisin sanoen, sen sijaan, että puhutaan vapaudesta tietoon ja tiedon saavutettavuudesta, pitäisi minun(kin) mielestäni keskittyä oppimisen vapauteen ja sen kaikenlaiseen tukemiseen. Ero on siinä, että oppiminen on pitkä, vaikea, monipolvinen prosessi, joka parhaimmillaan kuitenkin tukee juuri sitä, mikä on arvokasta: ihmisten kykyä autonomisuuteen ja vapauteen. Tästä voisi kirjoittaa edelleenkin tosi paljon, esimerkiksi juuri ympäristövaikutuksista ja muusta, mutta…

Siirryn siihen toiseen aiheeseen, lapsiporno ja seksuaalisuus. (Koska mulla on mennyt tämän tekstin kirjoittamisen tosi kauan aikaa, ja PITI lukea ihan muuta. Mutta enpä malttanut!)

”Lindénin lausunnosta välittyy käsitys, että pedofilian uhri on surullinen tapaus yhteiskunnallisesti siksi, että hänen normaalin seksuaalikäsityksen muotoutuminen on nyt pilattu liian varhain nuoressa vaiheessa”

Samoin voi todeta, että kun itse kirjoitin lapsipornon vastenmielisyydestä, jätin huomioimatta sen puolen, että toisaalla on pedofiili, ihmisenä, johon olisi luotava jokin suhde, kuten valistuneen ihmisen pitää luoda kaikkeen. Ennen kuin alan kirjoittaa mitään, pitää todeta se ongelma, mikä tähän kaikkeen keskusteluun liittyy, myös Lindénin kohdalla. Maailma on ristiriitainen paikka. Ei ole yhtä oikeaa, mutta on tuhat väärää. Ovatko ihmiset pahoja vai tekevätkö he vain pahoja asioita? Ja miksi mihin tahansa rumaan asiaan voi sisältyä hurjan monta kaunista asiaa ja toisaalta mikään kauniskaan ei ole tyhjä, irrallinen ilmiö, vaan kerää lokaa, pölyä ja mätää itseensä? Mutta kun jostain kerran on puhuttava, niin samalla on suljettava toisia ovia, joita ehkä voi toisessa yhteydessä avata. On siis vaikea sanoa, että jokin asia on väärin tai huonoa, mutta puolustan kyllä näkemystä, että sen voi ja se pitää sanoa. (Tästä voin kirjoitella lissee, jos niikseen tulee.) Mutta pitää samaan aikaan tajuta, että vaikeinta ja eniten surua ja ahdistusta aiheuttavaa on ehkä kuitenkin se, että mitään ratkaisuakaan ei ole kaikkeen. Maailma on ristiriitoja ja yhteensovittamattomia palasia täynnä. Sovitat jonkin palan yhteen, ja toisaalla kolisee. Ehkä tämä todella on vain liberaalin ja valistuneen maailman ongelma, ja oikeasti voisi myös kieltäytyä edes yrittämästä ymmärtää pedofiiliä ja luokitella pedofilian uhrin elämä valmiiksi ”saastuneeksi”. Tai no, ehkä tämä todella onkin vain pienen yhteisön ongelma, koska kyllä luokittelu ja kieltäminen ja hylkääminen ovat edelleen poliittisen ja myös henkilökohtaisen toiminnan keinoja.

Puhun nyt mieluummin pedofiileistä kuin uhreista, koska pedofiilit ovat tällä hetkellä varmaan yksiä vihatuimmista ihmisistä keskuudessamme. Toisaalta samalla pedofiliaan liittyy myös juuri oman seksuaali-identiteetin ”uhka”, josta Antti kirjoittaa.

”Väitän edelleen, että koska lapsen ja nuoren seksuaaliseen kehitykseen suhtautuminen on mitä on (eli vaivaantunutta ja erityisen mahdotonta on siihen suhtautua mitenkään avoimesti), myös ns. normaalien ihmisten “normaalin” seksuaalikäsityksen muotoutuminen on hankala, kompleksinen ja pitkä prosessi.”

Normaliteettien määrittely on luokittelua, joka syntyy pelosta oman itsen ja identiteetin puolesta, pelosta yhteisöön kuulumattomuudesta ja hylätyksi tulemisesta. Mikä on ”normaali”? En usko olevan ”normaalia” sellaisessa mielessä, että sen voisi positiivisin määrein ilmasta. Mutta, nyt tulee paha lause, on silti voitava sanoa, että pedofiili ei ole normaali. Pedofiliaa ei tarvitse hyväksyä, vaikka myöntää kaikki identiteetti- ja seksuaalikehityksen vaikeudet kenellä tahansa ja erityisesti Antin kuvaamassa pornon ja syyllisyyden ja kysymysten sekamelskassa. Tai no, voihan toki kehittää jonkin toisen ilmaisun, kuten että pedofiili on ”kokenut jonkin *tähän kohtaan poliittisesti korrekti sana* kokemuksen ja hänen minäkehityksensä on tämän- ja tämänlaista” ja jättää kaikki normatiiviset ilmaukset kuvauksesta pois, kuvailla deskriptiivisesti ja ”neutraalisti” pedofiiliä, samaistaa pedofilia luonteenpiirteeksi tai yksilölliseksi ominaisuudeksi. Mutta itse näen tuon paljon pahempana neutraloimispyrkimyksenä, joka pitää sisällään tausta-ajatuksen siitä, että kaikki asiat maailmassa ovat samanarvoisia. Mutta minä en ole relativisti. Minusta tiedossa on määrän lisäksi laadullista eroa, ihmisten käytöksen seurauksia voidaan arvioida ja (seksuaalista) halua voi olla sekä alistavaa mutta myös toiseutta ja toista ihmistä ja itseään aidosti kuuntelevaa ja kunnioittavaa. Neutraalista ja ulkoapäin ikään kuin ”tikulla tarkastelusta” tulee oma tieteenlajinsa ja dialoginsa, joka ei sano mitään ja sanoo kaiken. Itse asiassa minullekin on aivan sama, onko pedofilia ”luonteenpiirre” vai syntynyt jostakin traumasta vai jotain luonnollista toimintaa, jonka yhteiskunta vain tukahduttaa. En todellakaan tiedä syytä, miksi joku yksittäinen henkilö on pedofiili. Mutta pedafiilisen toiminnan sisältöä ja suhtautumista muihin ihmisiin, lapsiin, se ei silti muuta.

Tuota tuota. Kirjoitus jää nyt kesken, mutta ehkä se ei haittaa, koska koko kirjoitus alkoi keskustelusta. Kaikki jää aina kesken. Aivan uusi suuntansa olisi vielä itse seksuaalisuus ja sen kehittyminen, sekä “normaali” että “epänormaali”, ja porno siihen liittyen. Mutta ehkä siihen siis myöhemmin.

Nyt saattaa tulla teksti, joka lyhyydestään (kyllä, lyhyydestään!) johtuen saattaa aiheuttaa epäselvyyksiä. Ja koska se on lyhyt, se sisältää paljon sulkuja.

Edellisessä kirjoituksessa tuli viittaus lapsipornoon. Lapsiporno on tämän helmikuun (ja maaliskuun) teemanumero. Ulla Karttunen tiivisti yhden aikakauden ongelman (joka lapsiporno on tässä maailmassa) omassa taideteoksessaan ja sitten politiikan ääni Suvi Lindén ilmaisi omassa reaktiossaan… no, aika monta asiaa.

Antti kirjoitteli aiheesta ja minä nyt otan kantaa, tai jatkan keskustelusta. En ole varma, onko Lindén ainoastaan tyhmä vai… hetkinen, en edes keksi toista järkevää vaihtoehtoa. Jos todella nostaa oleellisemmaksi sen, että taideteos, joka vastustaa ilmiötä on muodollisesti laiton (koska se vastustaa lapsipornoa sen omilla aseilla, mikä on estetiikan ja kritiikin kannalta kiinnostava, eikä ollenkaan tietenkään uusi kritiikin muoto), tulee samalla väheksyneeksi aika lailla itse ilmiön vakavuutta. Toisin sanoen nettisensuuri tulee tarkoittamaan (Lindénin kommentoinnissa) jotain ihan muuta. Se ilmaisee sen, joka on sanottu jo useaan kertaan, että lapsipornosta tulee sekä “poliittisesti korrekti” ilmaisu että keskustelunaihe, jonka verukkeella paljon muuta voidaan innokkaasti unohtaa. Niin monta kertaa on Orwell jo haudassaan kierähtänyt.

Mitä on se muu, mitä sitten unohdetaan? Nämä verkon sananvapauskiistat ovat jotenkin… omituisia. En osaa oikein suhtautua niihin, myönnän. (Siksi kirjoitan, siis.) On vielä olemassa ero sananvapauden ja verkon sananvapauden kannalla. Jälkimmäisessä on erityisesti tiettyjä ongelmia, jotka helposti verkkokeskustelussa voi unohtua. On paljon kohinaa. Minä esimerkiksi en seuraa aktiivisesti ainoatakaan keskustelupalstaa. Valikoin seurani suhteellisen tarkasti. Luen lähinnä muutamia (suomalaisia) blogeja, kavereiden nettipäiväkirjoja (ja molempien määrä on vähentynyt parin vuoden sisällä) ja satunnaisia artikkeleita ja uutisia. Ilmiö on siis se, että netissäkin, samoin kuin tiettyjen elokuvien, alakulttuurien, musiikin, aatemaailmojen, kirjojen ja kirjallisuuden, minkä tahansa, ympärille kokoontuu hyvin homogeeninen joukko ihmisiä, ja suhteesta johonkin kokonaisyhteiskuntaan tai keskivertoihmiseen (jota myöskään ei saa sanoa ääneen, koska sitä ei ole) tulee vino. JA koska joku 95% ihmisistä ajattelee olevansa parempi kuin muut, niin joukossa tiivistyy jotain. Eikä se tiivistyminen tietenkään välttämättä ole tyhmyyttä. Itse asiassa suomalaisessa blogikulttuurissa uskon tapahtuvan aitoa ja avointa kommunikaatiota ja tiedonvälitystä.

“Nähdäkseni internet tulee mullistamaan perinteisiä käsityksiä valtiovallan itseidentiteetistä ja sen oikeuksista kansalaisiinsa ja heidän uudenlaisiin tiedonsaantimahdollisuuksiinsa.”

Sanon mutta. Kuinka suuri osa ensinnäkään suomalaisista käyttää nettiä ja sen mahdollisuuksia jotenkin “tehokkaasti”, “intellektuellisti” tai avaramman maailmankatsomuksen (tai jotain) kehittämiseksi? Entä miten tällainen käyttäminen ensinnäkin tulee mahdolliseksi? Nämä ovat vasta kaksi kysymystä suhteellisen rajatussa raamissa, suomalaisten netinkäyttäjien. Tällainen itseorganisoituva oppiminen yhdistettynä vielä internetiin ei synny tyhjästä, vaan vaatii melkoisia sekä institutionaalisia että teknologisia järjestelyjä. Suomalainen koulujärjestelmä on tässä mielessä ehkä ihan onnistunut, koska kuten näkyy, tässähän sitä nyt tällaisiakin kirjoitellaan. Opetushallituksen suunnitelmia sietäisi kuitenkin seurata, koska siellä pyritään tiettyihin teleologisiin lopputulemiin, joiden mukaisesti opetus organisoidaan. Mutta edelleen sekin näkyy, että en osaa olla aivan yhtä innoissani ajatuksesta, että internet voisi tarjota jotain mullistavaa kaikkien ihmisten kannalta. Tai edes suuren osan. Tai ehkä myöskään, että ajatukseen liittyisi yhtään sen suurempia mahdollisuuksia, kuin mitä vaikeuksia ja sivujuonteita ja seurannaisvaikutuksia se pitää sisällään.

Seuraavaksi nimittäin voidaan katsoa sitä, mikä on internet globaalisti. Olen sattumoisin juuri globaalia kapitalismia käsittelevällä kurssilla, jossa olemme sivujuonteina käsitelleet esimerkiksi joissain yhteyksissä kannatettua ajatusta siitä, että maailma on kaikkialla siirtynyt tietokapitalismiin, ja että informaatio todella on (suomalaisessakin) yhteiskunnassa Nyt. Mutta ei se ole. Ei tällaista lausetta voi esittää tarkastelematta empiiristä maailmaa. Tähän sopii esimerkiksi kurssilla annettu esimerkki, joka puhuu täysin puolestaan: Kibera. Se nyt on olemassa ja todistaa olemassaolollaan, että maailmat eivät kohtaa. On hyvä muistaa, että suomalaiset elävät ihan omassa todellisuudessaan. Ja vähänkään esimerkiksi jenkkitodellisuutta seurannut voi sanoa, että edelleen teknologiset mahdollisuudet ja henkiset mahdollisuudet ovat myös kaksi eri asiaa. Ne eivät jakaudu tasaisesti edes suomalaisten kesken, mutta täälläkin tasaisemmin kuin globaalisti.

Minusta henkilökohtaisesti netin käyttö on kivaa ja hyödyllistä ja se tarjoaa paljon mahdollisuuksia (joita, kuten kävi ilmi, tosin käytän aika rajoitetusti, koska netin ulkopuolella on vielä kiinnostavampi maailma, vai IIK onko väärin puhua enää netin ulkopuolisesta maailmasta), enkä pidä sensuurista enkä halua tulla sensuroiduksi. Katson siis, että netin käyttö on mukava sivistynyt ylellisyys meille. Meille, jotka olemme samassa tilanteessa. Sitten on olemassa valitettavasti ne jotkut, jossain. Ei tämä minun silmissäni ole reilua, mutta ei yksinkertaistakaan.

Niin ja sitten voi vielä katsoa kuvat National Geographicin parin numeron takaisesta (?) jutusta tietokone- ja muu teknologiaroskan päätymisestä kolmansiin maihin. Jos ehdin kirjastolla tarkastaa numeron, editoin tätä kirjoitusta. Tarkoitukseni lähinnä on nyt kasata yhteen kaikkia eri asioita, jotka on pidettävä mielessä keskustellessa. Kaikki asiat olisi pidettävä mielessä. Teknologisella kehityksellä ja kulutuksella voi olla jotain tekemistä ilmastonmuutoksen ja saasteongelmien kanssa.

Palaan vielä lapsipornoon. Toissapäiväisen hesarin “Peruskoulun rehtori” toivoi siis ennaltaehkäisyä lasten seksuaaliselle häirinnälle. Ennaltaehkäisy ei ole luonteeltaan passiivista, koska mikä tahansa toiminta on aktiivista. Jossain suhteellisen yksinkertaistetussa ja kärjistetyssä mielessä (seksuaalisten) mainosten kieltäminen voi olla sensuuria. Ehkä mainostajien tai kauppaketjujen mielestä se olisi sensuuria. Tai eipä sen tarvitse olla välttämättä yksinkertaistettua. Ongelma on lähinnä se, että sensuurin erottaminen siitä, että meillä todella ON jokin arvo (toisin kuin Lindénillä) jota halutaan tukea, on välillä hankalaa. Vapaus ei ole vapautta yhteen suuntaan ja tasa-arvo ei ole tasapäistämistä, ja niin edelleen. Lapsi ei ole aikuinen, (vaikka jumankauta yhdessä 70-luvun radikaalifeministin kirjassa hahmotellaan ajatusta siitä, että länsimaissa “vapautettaisiin” lapsi “holhouksesta”, mikä on esimerkki hyvän kritiikin tosi kummallisesta sovelluksesta) ja jos haluaa tukea lapsen oikeutta olla sellainen kuin hän on ja vapaa aikuisen maailman käsitteistä ja käytännöistä, tulee väistämättä meidän yhteiskunnassamme ongelmia.

Minulla on myös omakohtainen kokemus tästä oudosta asiasta, lapsen ja aikuisen välimatkasta. Itseäni on ahdisteltu ollessani suurin piirtein 10-vuotias. Muistan, että kokemus oli ahdistava ja omituinen. Itsensäpaljastaja ei tullut fyysisesti kosketusläheisyyteen, mutta pystyi kuitenkin estämään fyysisen pakenemiseni (autollaan) ja pakotti katsomaan omaa penistään ja kommentoimaan sitä eri tavoin. Mietiskelin eilen ystävieni kanssa, että näin jälkeenpäin tuntuu täysin käsittämättömältä, että joku aikuinen ihminen nauttii siitä, että saa pakotettua ja alistettua lapsen sellaiselle omalle alueelleen, joka on lapselle aivan eri ulottuvuudessa, seksuaalisuuteen. Siinä on jotain hyvin omituista. Ei se tietenkään redusoidu “yhteiskunnan yliseksuaalistumiseen” tai mainosten virikkeiden pakottavuuteen, mutta jos erilaisten hyväksikäyttötapausten lisäksi tai tukemassa niitä on kokonainen kulttuuri, joka ei jostain syystä pysty tai halua erotella lasta, nuorta, aikuista, vanhusta ja seksualisuutta ja erotiikkaa, seksiä toisistaan, vaan kohtelee kaikkia “samoin” ja samalla kuvittelee, että vapaus on estottomuutta, niin silloin ollaan tyhmiä. Silloin puhutaan omien arvojen kanssa ristiriitaisesti.

Kaiken kaikkiaan en yritä väittää, että tämä kyseinen nettisensuurijupakka nyt olisi mitenkään lapsipornon tai sananvapauden kannalta täysin määrittelevää, tai että vain tästä olisi kyse. En minä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Yritän hahmottaa sitä, millaisia monimutkaisia ongelmia käytäviin keskusteluihin liittyy. Se, mistä näkökulmasta lähtee asioita erittelemään, vaikuttaa välttämättä siihen, mitä tulee sanoneeksi. Jos lasten oikeudet nousevat ensisijalle, vaikkapa kaikki mainonta saattaa näyttää saatanalliselta koneelta (hihi, minulla on hieman taipumuksia tähän suuntaan) ja ilmiöstä tulee tynkä. Minusta lapsiporno vastenmielistä, ja se on arvo, joka tässä surullisessa maailmassa on sovitettava kaikkiin muihin arvoihin, mutta en tiedä miten.

Sitä kyllä olen useaan kertaan miettinyt, että kuka menettäisi ja mitä, jos tiettyjä konsumerismia (ja samalla tylsämielistä seksuaalikuvastoa) ylläpitäviä rakenteita radikaalisti purettaisiin, siis valtiollisen säännöstelyn kautta.

No HUH HUH. Ava? Miksi… näitä… sukupuolitettuja telkkarikanavia… tulee… mää… en… kuka noita haluaa… miksi…

Voi taas vain huomata sen, että se, mitä vaikkapa feministisessä teorisoinnissa on tehty iät ja ajat, on ihan yksi ja sama sen rinnalla, millä tehokkuudella ja määrällä ja raivolla mainostaminen ja media ja koko kulttuuri (kulttuurituotanto) tunkee pakottavia identiteettejä kuluttajille. Kuluttaja edelleen isolla koolla. Christopher Lasch kirjoittaa Timo Hännikäisen suomentamassa esseessä ”Missä oikeisto on väärässä?” (Kerberos 1/2007):

”Asian ydin ei ole siinä, että mainonta manipuloi kuluttajaa tai suoraan vaikuttaa kulutusvalintoihin. Se on siinä, että mainonta tekee kuluttajasta addiktin, joka ei voi elää ilman yhä suurempia annoksia ulkonaisesti tuotettua stimulaatiota ja jännitystä.”

Tosin mainonta vaikuttaa myös suoraan. Hesarin mielipidepalstalla oli tänään peruskoulun rehtorin kirjoitus lapsen seksuaalisesta häirinnästä. Kirjoittaja mainitsee tapauksesta, jossa ”kolmen nuoren miehen ryhmä oli alkanut verrata bussipysäkillä olleen mainoksen naisen rintoja pysäkillä seisseiden toisluokkalaisten tyttöjen rintoihin”. Aika yksinkertaista. Ja tosi vastenmielistä.

Hampaansa näyttävä nainen, jonka hampaat on kiillotettu useaan kertaan, ensin hammashoidoissa ja sitten kuvankäsittelyllä, ei ole houkutteleva ja viettelevä, vaan pelottava ja pakottava. Hyvän elämän malli, ideaali (se, jota ei koskaan tule ja jota ei missään ole) on pakottava, ja se on pakottava erityisesti Laschin kuvaamalla tavalla. Se pakottaa kurkottamaan, pinnistelemään, hankkimaan, uusiutumaan, vertailemaan, olemaan jatkuvasti mukana.

Ja niin edespäin. Toivoisin, että tämä ei vituttaisi niin paljon, mutta kyllähän se vituttaa.

Näin käy.

Kirjoitin pitkän kirjoituksen ja sitten painoin äksää. Moneskohan kerta tämä oli?

Olen kahden päivän aikana matkustanut yli 600 kilometriä ja nukkunut muutaman tunnin, joten keskittymiskykyni ei salli tekstin uudelleen kirjoittamista. Se on vähän surku, koska kirjoitin toisista, yli 80-vuotiaista isovanhemmistani. He ovat kuva siitä 20- ja 30-luvuilla syntyneestä ikäpolvesta, jonka elämää ovat määrittäneet monet esteet, vaihtoehdottomuudet ja velvollisuudet, mutta jotka samalla ovat imeneet itseensä fyysisen elinvoiman ja jonkin sisäisen teräksisyyden, joka tuntuu ylittävän tai läpäisevän kaikki ne välttämättömät ja inhimilliset heikkoudet ja tavallisuudet, joita ihmisessä on. En voi olla miettimättä heitä katsellessani ja kuunnellessani, mitä käy minun, meidän. Ja kaikkia ei luonto kohtele samoin muutenkaan, vanhuuden sairaudet koskevat niin usein henkistäkin kyvykkyyttä. Mummo oli viikko sitten kuullut lääkäriltä aivokuvastaan, että aivot ovat kuin parikymppisen naisen. Ja mummo ja pappa eivät vain vanhene, he tuntuvat kasvavan kohti vanhuutta.

Piti kirjoittaa vielä lisää uusiutumisesta, radikaalista muuttumisesta ja oppimisesta. En mie nyt kykenekään.

***

Vaihdoin vasurin biografian, kun se vanhentui. Täysin vuosia muutamia päiviä sitten (vanhenin!) ja teksti piti siis vaihtaa. Piti jo aiemmin, en vain osannut. On niin vaikea sanoa itsestään mitään määrittelevää ja järkevää. Sitä paitsi jos olisi runk…, voisi filosofian opiskelijana alkaa märistä jotain… jostain määritelmistä ja yhteiskunn…

Mutta kerran kun yllättäen kysyttiin kuulumisia, menin ihan sekaisin ja pitkän (varmaankin kymmenen sekuntia, laskekaa mielessänne) ja epäselvän ölinän jälkeen vastasin: “söin äsken perunaa”. Myöhemmin tosin ajattelin, että se olikin aika hyvä vastaus.