Surusta
Jossain kummallisessa huonojen asioiden hierarkiassa suru on parempi asia kuin masennus ja ahdistus. Suru on jotain alkuperäistä, itsestä riippumatonta olemista. Suru vain “on” eikä ole mitään muuta. Mutta masennus on jotain sellaista tyhjyyttä, jossa lihaan voisi upottaa miljoona puukkoa, mutta sillä ei olisi mitään merkitystä, koska ne puukot eivät oikeastaan lopulta osu mihinkään. Hyväksikäyttökin on mahdotonta, jos ei ole mitä hyväksikäyttää. Masennus on pelkkää pimeyttä, Antin sanoin antimateriaa. Se on aika hyvin sanottu, minusta. Masennus ja ahdistus eivät johda mihinkään, vaikka pakottavatkin koko ajan rämpimään. Ne ovat toimintaa, jossa on pakonomaisesti pyrittävä johonkin tulokseen, vaikka ne ovat sisäsyntyisesti silkan epätoivon täyttämiä. Ei, masennus ja ahdistus eivät itse anna mitään keinoja ulospääsyyn. Vastenmielistä on myös se, että masennuksen ja ahdistuksen voi paremmin liittää itseensä, omaan toimintaansa tai ei-toimintaan.
Suru ei ole yhtä toivotonta, se vain on.
Jotain kertoo se, että masennus ja ahdistus ovat aikakauden tauteja.