·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Oi! Schlumbergera!

Menin markettiin, siellä ei ollut mukavaa. Pahinta oli, että omassa punaisessa toppatakissani olin aivan kuin jokainen toinenkin ostelija! Yritin miettiä keskiluokkaisuutta ja porvarillisuutta, mutta niiden ajattelu aiheutti syvää ahdistusta, sillä en itsekään ollut varma siitä punaisesta toppatakista, jonka alennusmyynnistä olen ostanut ajatellen, että se päällä olisikin mukava ja lämmin ja helppo ehkä telmiä lumessa. Mutta mitä! Tulenko koskaan telmimään lumessa vai onko kyseessä pelkästään takin minulle väläyttämä subjektiivinen käyttöarvolupaus, joka paljastuukin lopulta vain tyhjäksi lumeeksi? Tuleeko minusta koskaan sen punaisen toppatakin kanssa sellaista ihmistä, joka telmisi lumessa?! En tiedä! EHKÄ EI. Ja jos ei, silloin olen vain surullinen, urheilullisen ja punaisen toppatakin omistava tyttö, joka meni halpaan.

Mutta marketissa oli myös poistomyynnissä schlumbergera. Ostin sen, ja toin sen tänne ja istutin sen ruukkuun. Olen hyvin onnellinen siitä ja toivon, että rakkauteni sitä kohtaan saa sen kukoistamaan pitkään ja rehevästi. Toivon myös ettei se kuole liialliseen kasteluun tai liian vähäiseen kasteluun ja etten aseta sitä vääränlaiseen valoon, vaan että se kaikin puolin elää ja kasvaa ja voi hyvin ja kurkottelee lehdyköitänsä ympäriinsä!

20:43:20 xx ansku
20:43:53 xx sun elämä on kaoottista
20:43:58 xx päivä anskuna
20:44:13 xx herää niin lattiassa on vaan reikiä joista tulee ruskeaa ja vihreää höyryä
20:44:44 xx kaikki on sumuista, mutta kuvakulma heiluu ja välillä paiskautuu nykyajan paineesta ja sykäyksistä maahan ja seinille
20:45:06 xx ja sit onkin jo jyväskylässä tai tampereella tai pälkäneellä tai jossain junassa jonnekin päin tai heräämässä junaan jne

Jossain kummallisessa huonojen asioiden hierarkiassa suru on parempi asia kuin masennus ja ahdistus. Suru on jotain alkuperäistä, itsestä riippumatonta olemista. Suru vain “on” eikä ole mitään muuta. Mutta masennus on jotain sellaista tyhjyyttä, jossa lihaan voisi upottaa miljoona puukkoa, mutta sillä ei olisi mitään merkitystä, koska ne puukot eivät oikeastaan lopulta osu mihinkään. Hyväksikäyttökin on mahdotonta, jos ei ole mitä hyväksikäyttää. Masennus on pelkkää pimeyttä, Antin sanoin antimateriaa. Se on aika hyvin sanottu, minusta. Masennus ja ahdistus eivät johda mihinkään, vaikka pakottavatkin koko ajan rämpimään. Ne ovat toimintaa, jossa on pakonomaisesti pyrittävä johonkin tulokseen, vaikka ne ovat sisäsyntyisesti silkan epätoivon täyttämiä. Ei, masennus ja ahdistus eivät itse anna mitään keinoja ulospääsyyn. Vastenmielistä on myös se, että masennuksen ja ahdistuksen voi paremmin liittää itseensä, omaan toimintaansa tai ei-toimintaan.

Suru ei ole yhtä toivotonta, se vain on.

Jotain kertoo se, että masennus ja ahdistus ovat aikakauden tauteja.

Auringossa on jotain kummallista. Jos aamu olisi ollut synkkä, olisivat kaikki uuden vuoden ja eilisen jäljet tässä huoneessa näyttäneet varmasti ikäviltä ja lannistavilta. Nyt näkyy ainoastaan hedelmiä kivoissa astioissa ja pussukoissa, kynttilöitä ja pelejä. Olen ihan mustelmilla (se on normaalia) ja viiltänyt syvät juovat veitsellä kahteen sormeen (eri kerroilla samana päivänä) ja ääneni on vieläkin lähes kokonaan poissa flunssan jäljiltä, ainoastaan pihisen.

Vastapäisiin keltaisiin taloihin ja koivuihin osuu valo matalalta ja kirkkaana.