·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

On puhuttu, että ehkä tämä on käännekohta. Ehkä tästä eteenpäin ei ole enää lunta jouluna. Isäni ei muista koko elämästään kahta peräkkäistä mustaa joulua.

Eilen olin viettämässä “nakkipukkiaisiksi” nimettyä joulunalusiltaa ystävien seurassa. Nakkipukkiaiset pitävät sisällään vegaanista ja gluteenitonta syötävää (yleensä aivan liikaa), askartelua, huonoa joulumusiikkia, tonttulakit ja mahdollisesti myös performansseja ja pelejä.

Vaikka kaikki, enemmän tai vähemmän ja yleensä enemmän, ahdistaa, ärsyttää ja loskasääkin yrittää pistää mielen mustaksi ja kiemuralle, niin on hyvä, että voi aidosti viettää laadukasta aikaa ystävien kanssa. Askarrella pahvista pakettieläimiä ja jättää typerän masentuneen pönötyksen ja umpimielisyyden, johon yksinään helposti sortuu, ja sen sijaan oikeasti pitää hauskaa. Sitä paitsi norsulaatikostani tuli aika hieno. (Tein sitä varmaankin neljä tuntia.)

On aika harvoja asioita, joita lopulta tarvitsee. On hankalaa selittää esimerkiksi isovanhemmille, että ei oikeasti halua asioita. Että on todella iloinen siitä, että ei saa uutta lakanasettiä, kun ei kerran tarvitse. Eikä lahjoja tarvitse paketoida myrkkypapereihin. (Mahtavin paketointi tänä jouluna on erään ystävän lahja paketoituna Anttilan mainospaperiin.) Vastakohtia seurailee korrelaatio: mitä enemmän muualla tavaraa ja omistusta hankkii mainstreme, sitä vähemmän ja niukempaan haluaa pyrkiä marginaali. Eikä sillä, etteikö osaisi arvostaa sitä, että joku haluaa antaa, mutta antakaa minulle laatua, antakaa jotain, joka ei vaadi kompromisseja.

Minulla on pyörinyt päässä, itse asiassa aivan toiseen aiheeseen liittyen, Rollareiden (I can’t get no) satisfaction. Sen laulaminen viettelevästi kieltä lipoen on joko 1) hauska ironinen esitys (vaikka aika wanha silloin) tai sitten 2) todella typerä virhetulkinta, koska tyydytystä ei tule määrästä vaan laadusta - jos on tullakseen.

(Minkälaista on tyydyttävä tieto? Minkälaista on tyydyttävä ajattelu?)

Nyt kuitenkin, siirryn KUUSEN KORISTELUUN ja toivotan kaikille ystäville, tutuille ja tuntemattomille rauhaisaa joulun aikaa! Antakaa toisillenne paljon!

Olin apuhoitamassa tutun lapsia viikon verran. Työelämä ja lapsen elämä ovat hankalia yhteensovitettavia. Minulla on joitain ajatuksia, jotka sisältyvät kasvatusfilosofiaan ja siten ovat idealistisia, eikä niistä puhuminen todellisten henkilöiden kontekstissa tuntuisi reilulta, ainoastaan moralistiselta. Se kääntyisi välttämättä koskemaan kyseisiä henkilöitä, vaikka en tarkoittaisi. Ja sellainen ei ole aiheellista eikä hyödytä mitään. Niinpä, jos kirjoittaisin kasvatusfilosofiasta, en kirjoittaisi sitä nyt enkä tässä tekstissä.

Sain viikon aikana haleja, piirrustuksia ja kiukuttelua. Katsellessa lapsen innostusta ojien jäästä tuli mieleen, että minun on ehkä enää mahdotonta koskaan tajuta sitä, kuinka upeaa veden jäätyminen voi olla. Tuli hetkeksi suru jostain kadotetusta. Veden jäätyminen kantavaksi pinnaksi ojan pohjan päälle ei yksinkertaisesti enää ole upeaa. Voin iloita siitä ja voin rikkoa riitteen syksyllä (tai tänä maailman aikana ehkä tammikuussa) joko salaa tai aivan avoimesti kantapäillä takoen, mutta jotain on silti jäänyt. Lapsen välittömyys, sosiaalisuus, maailman uutuus (tai utuisuus) ja logiikan ylittävät mahdollisuudet korvautuvat näin aikuistuessa historian välttämättömyydellä ja päämäärillä, suunnilla, itsensä paikallistamisella ja mahdollisuuksien rationaalisella arvioinnilla, epäilyn ja luottamuksen tasapainottelulla.

Siinä on tietenkin puolensa. En minä enää haluaisi olla lapsi, enkä suojaton, enkä vietävissä. Kasvaminen on välttämätön ja eteenpäin pakottava prosessi, jossa solu solulta ja minuutti minuutilta uusiudun, tiputetan vanhat karstat ja porskutan eteenpäin. Ja aika ajoin käännyn kummastuneena katsomaan taakse.

Kuuntelin nelivuotiaan selostusta pelien säännöistä, joita hän oli isosiskonsa kanssa joskus pelannut, osaamatta kuitenkaan itse sääntöjä. Peli kulki pelin toimintakuviota tapaillen, mutta säännöt eivät olleet säännöt siinä merkityksessä, joita ne ovat aikuisille. Säännöistä tuntui puuttuvan oleellinen sisältö. Jos minun kuului pyörittää hyrrää, (jonka ilmoittaman kuvion piti antaa minulle vaikkapa jokin tavara pelin paperissa lukevien sääntöjen mukaan), saattoi nelivuotiaan ohjeistus kuulua siten, että minun piti pyörittää hyrrää tietyllä tapaa, vaikkapa kahteen kertaan. Minua jotenkin huvitti se rituaalisuus, jolla peli eteni. Hyrrän pyörittämisen jälkeen peli jatkui samaan tapaansa jotenkin. Ja vaikka hyrrän pyörittäminen tuntui minusta irralliselta ja tarpeettomalta, se ei sitä kuitenkaan ollut.

Toisin sanoen mitä ovat säännöt? Miksi sääntöjen seuraaminen tekee pelistä mielekkäämpää? Jaa että ei kun sääntöä seuraamaan? Ehkä jonain päivänä, sitten kun olen tarpeeksi pihalla. Ville oli aikoinaan Kripke-lukupiirillä keräämässä inspiraatiota kielellisten prosessien ymmärtämiseksi. Ja koska se fanittaa vanhaa Wittgua, joka kurtisti kulmakarvojaan tiukemmin kuin kukaan ja tuijotti läpitunkevasti ja korjasi pakkomielteisellä tarkkuudella niin väärät sävelkorkeudet kuin esteettiset, arkkitehtuurisetkin virheet rakennuksissa.

Erich Bruch harjoittelee.

Klippi on Stefan Jarlin dokumentista Själen är större än världen vuodelta 1985. Eräs ystävä esitteli minulle tuon(kin) dokumentin suurin piirtein vuosi sitten. Kaikki näkemäni Jarlin dokumentit ovat olleet vaikuttavia, ja tuo lienee juuri se oikea sana, vaikuttava. Sama pätee siis tuohon ruotsalaisesta urheilijalegenda Ricky Bruchia kuvaavaan.

“During the 14 months of shooting Ricky lifted 30,000 tons and consumed 135,000 vitamin pills.” lukee youtube-pätkän vieressä. Wikipediasta tarkistin, etten muista väärin. Bruch oli mahtava urheilija, mutta hän epäonnistui aina arvokisoissa. Hänellä on edelleen Ruotsin keihäänheiton ennätys. 38-vuotiaana, joka on tietenkin huippu-urheilijoille jo korkea ikä, hän päätti ylittää ennätyksensä ja näyttää kaikille.

Dokumentti kuvaa, miten Bruch harjoittelee ennätyksen ylittämiseen, tai miten hän valmistautuu siihen, itse asiassa. Hän pumppaa rautaa, mylvii ja karjuu, syö ja piikittää itseensä vitamiineja ja lisäravinteita purkki- ja litrakaupalla, juoksee, hioo heittotekniikkaa, pumppaa lisää ja mylvii vielä kovempaa. Toisin sanoen iso, arkaainen ja karski mies virittää itsensä äärimmilleen, pakottaa luontonsa tottelemaan. Näky on jotakuinkin käsittämätön. Samaan aikaan siinä on sekä jotain huvittavaa että pelottavaa ja kunnioitusta herättävää.

Hän ei ylittänyt ennätystään. Tietenkään, sillä Ricky Bruch on myyttinen sankari.

Olin mummolassa käymässä pitkästä aikaa. Mummon ja papan luona aika on pysähtynyt. Yöllä tuuli riuhtoi pihapuita ja sade hakkasi peltikattoa. En saanut nukuttua, mutta aamulla heräsin selkä aivan jäykkänä.

Pappa kertoi miettineensä, että perustaisi mopokorjaamon. Pihalle voisi laittaa kyltin “mopokorjaamo”. Hän kertoi, että sitten hän oli alkanut korjata omaa (ikivanhaa) pappatunturiansa, mutta neljänkään tunnin yrittämisen jälkeen takarengas ei ollut irronnut. Tästä hän oli tehnyt johtopäätöksen, ettei hän viitsikään perustaa sitä korjaamoa. Kauhean vaivalloiseksi menisi elämä.

***

Kirjoitin vastineen ja lähetin sen paikalliseen lehteen. Olin kunnioittavampi, selkeämpi ja perusteellisempi (toivottavasti), kun edellisen päivityksen purkauksessa. Pienestä jutustahan kyse oli, mutta periaate on se, että lukijan pitää korjata, kun päätoimittajan kirjoituksesta näkee selkeästi, että se on tehty aivan kieli poskella ja vanhoilla, kulutetuilla argumenteilla, jotka alunperinkään eivät ole olleet perusteltuja argumentteja (tässä nyt ympäristöaktivismista). Ja kun näkee, ettei toimittaja voi (siis uskalla) ottaa radikaalisti erilaista näkökulmaa syystä, että kunnan tärkeät henkilöt ovat maanviljelijöitä ja lihantuottajia.

Telkkarista oli illalla tullut jotain koostetta Linnan juhlista. Äiti jutteli paluumatkalla, että koostessa sekä Matti Vanhasta että Jorma Ollilaa oli haastateltu ja molemmat hehkuttivat Suomen hyvää ja mahtavaa tulevaisuutta ja upeaa koulutussysteemiä. Kai maailma mahtavalta näyttääkin, jos yritysjohtaja tulkitsee ihmisiä ja yhteiskuntaa Pisa-silmälasien lävitse. Silloinkin maailma on hyvä ja tasa-arvoinen ja ihana paikka, kun pistää silmät kiinni ja sulkee korvat ja hokee päässään että

maailma on hyvä tasa-arvoinen kaunis yritteliäisyys kyllä palkitaan hyvä tasa-arvoinen! kaikille on samat IHANAA! kaunista ON SAMAT kaunista lisää! aaah! hyvä!

Kun olin pieni ja riitelin isoveljeni kanssa, niin isoveli pisti kädet korviensa eteen ja ölisi niin kovaan ääneen, ettei kuullut minun huutoani. Toimihan se, kunnes siirryin fyysiseen väkivaltaan. Jonka tietenkin hävisin, pikkusiskona. Ehkä olisi pitänyt papallekin sanoa, että kato hoet niin paljon mantroja, että kyllä se mopo lopulta korjaantuu.

Taistelen silmittömän halun edessä kirjoittaa vastine kotipaikkakuntani pieneen paikallislehteen. Siinä oli toimittajan “reunamerkintä”, eli kommentti eläinoikeusaktivismiin liittyen Oikeutta Eläimille -järjestön kuvamateriaaleihin. Käytännössä reunamerkinnässä kommentoidaan, että aktivistit ovat tyhmiä, ristiriitaisia ja aktivistitoiminnan tarkoitusperät moraalisesti naurettavia. Rupesi korpeamaan.

Periaatteessa asia on tietenkin mitätön, mutta juuri mitättömyydessä ja sivulauseissa paljastuu olennaisia asioita ja asenteita. Ei ole todellakaan harvinaista, että kaikista protesteista pyritään sulkemaan ja kieltämään sisältö “kumoamalla” se sellaisilla asioilla kuin “lapsellisuus” tai “sisäinen ristiriitaisuus” (joka tuon lehden kommentissa on vieläpä erittäin huonosti perusteltu) jne. Sellaisen kumoamisen ja hiljentämisen motivaatiota voi miettiä.

Lisäksi ärsyyntymiskerroin nousee jostain syystä, kun kyseessä on pieni paikkakunta, pieni paikallislehti ja pienen paikallislehden vakitoimittaja. Pientenkin lehtien toimittajien pitäisi tarkastella asioita silmät avoinna ennen kuin julkaisevat peräperään lukkiutuneita mielipiteitään. Saman tien muuten, kun tästä raivosin eilen, sain kuulla, että eräs paikallinen aktiivi perustanut kunnallisen “sitoutumattoman verkkolehden”. En voi olla yhdistelemättä pieniä punaisia lankoja. Pienten paikkakuntien pienet piirit taitavat kyllästyttää vähän muitakin. (Tai sitten ylitulkitsen.)

Täytyy tosin myöntää, että minulla on muutenkin vähän ambivalenssi suhde pieniin paikkakuntiin. Samaan aikaan hävettää, että en käynyt paikallista lukiota, vaan lähdin isompaan kaupunkiin (se oli oikeasti koulutuspoliittisessa kehyksessä huono päätös, jonka tajusin vasta myöhemmin), mutta samaan aikaan tiedän, etten olisi voinut jäädä silloin ja siinä elämäntilanteessa tänne, harmi vain. Samoin sympatiseeraan monia pienen paikkakunnan etuja, lapselle tämä oli hyvä paikka elää, mutta samalla kammoksun tätä nurkkakuntalaisuutta ja kollektiivista ääliöyttä, joka paljastuu esimerkiksi juuri siinä, että ei tarkastella maailmaa ja ilmiöitä omaa paikkakuntaa juurikaan laajemmalle. Yäks.

Vihainen nuori nainen puhuu taas. Niin, leikkasin tukkanikin ihan lyhyeksi. Tai kaveri leikkasi.

Mutta takaisin reunamerkintään. Lihamarkkinat tietenkin herättävät maaseudulla ja lihantuottajissa monia eri asia tuntemuksia ja tulkintoja kuin kaupungeissa. Aktivismiliikkeet ovat olennaisesti urbaaneja liikkeitä. Mutta edelleen sen sanominen, että “urbaani ihminen” olisi irrottautunut jonkinlaisesta luonnollisesta suhteesta eläimiin ja maahan, ei edelleenkään poista sitä asiaa, etteikö vaikkapa lihatuotantoa voisi tarkastella järkevästi, yhteiskunnallisesti ja eettisesti. Jos mennään vielä pidemmälle, voisi väittää, että yksilöllä, jolla ei ole taloudelliseen pärjäämiseen liittyviä siteitä, on mahdollisuus katsoa tuotannon yli ja arvioida eri vaihtoehtoja sitoutumattomammin. Ehkä, ainakin ajatuksen tasolla. Sitä paitsi kaikki kaupunkilaiset, kuten minä, eivät ole läpikotaisin ja syntyperäisesti urbaaneja.

Mutta VOI VOI VOI sitä henkilöä, joka tämän asian ääneen sanoo. Siitä ei ole paluuta, kun lihantuottaja tai autoilija tai formulan katsoja katsoo sinua korvista varpaisiin, kun olet typerä, manipuloitu tyttö, joka ei ymmärrä, miten todellisessa maailmassa toimitaan. Aivan kuin se, että pyrkii osoittamaan ja ehkä myös korjaamaan erästä eettistä ongelmaa maailmassa, tarkoittaisi sitä, että ei näe mitään muita asioita eikä ristiriitoja eettisten ongelmien ja ihmisten käytännön elämän välillä.

Otsikko ei ole muuten ote lehdestä, mutta tuota ei tarvitse lukea rivien välistä.