Stressi kullakin
Olenpa käynyt keräämässä mustikkaa. Seitsemisen litraa olen tähän mennessä kerännyt, huomenna vielä käyn parin tunnin reissut lähiseuduille. Aika aikuismaista, eikö? Oikeasti tämä taitaa olla sukuvika. Varsinkin isän puolella sukua on joitain aivan obsessiivisia marjastajia. Hauska tarina on eräästä vanhemmasta sukulaismiehestä, joka kantoi entisen vaimonsa perattavaksi kymmeniä litroja mustikkaa, puolukkaa ja hillaa kesän lopusta syksyyn. Vaimo oli mummolleni joskus todennut urakastaan, että “mitä niitä kaikkia putsaamaan, pistää kompostiin ja vähän multaa päälle, se mittään huomaa”. Ymmärrettävää. Eihän kaksi ihmistä loputtomia määriä marjaa saa syötyä millään. Taisipa siinä avioliitossa käydä lopulta muutenkin jotain.
Isälläkin alkaa tässä vaiheessa kesää aina “marjastressi”, kuten hän itse sanoo. Ruokapöydässä yhtenä päivänä huviteltiin ajatuksella, että alkaisi nähdä painajaisia marjastamisesta. Kaikki saatava pakkaseen. Kaikki. Aika loppuu kesken, työtkin alkaa, marjat kypsyvät, perata, lajitella, pakastaa, keittää mehut. Isän painajainen olisi sellainen, jossa hän näkee yläkerrasta, kun puutarhasta vyöryy punainen mehu virtana alas. Isä juoksee ulos ja jokaisesta puskasta ja puusta ja pensaasta tippuilee isoja, mehukkaita marjoja, ja isä yrittää juosta ja noukkia niitä, mutta hän ei ehdi ottaa ainoatakaan käsiinsä, koska niitä tippuilee koko ajan, ja ne ovat niin kypsän mehukkaita, että murskautuvat pudotessaan maahan.
Kammottavaa.
Löysin metsästä myös vähän vattuja. Aika vähän. Viime vuonna oli takametsässä paljon. Tosin maanantaina käyn hakemassa mummolasta pensasvattua. Minä en ajatellut ottaa marjastamisesta ainakaan vielä stressiä. Olen vähän ajatellut asiasta päinvastoin.
(Minä tosiaan bloggaan marjastamisesta ja vatuista. Tähän on tultu.)