·:[ Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs ]:·
• • • • •

Olenpa käynyt keräämässä mustikkaa. Seitsemisen litraa olen tähän mennessä kerännyt, huomenna vielä käyn parin tunnin reissut lähiseuduille. Aika aikuismaista, eikö? Oikeasti tämä taitaa olla sukuvika. Varsinkin isän puolella sukua on joitain aivan obsessiivisia marjastajia. Hauska tarina on eräästä vanhemmasta sukulaismiehestä, joka kantoi entisen vaimonsa perattavaksi kymmeniä litroja mustikkaa, puolukkaa ja hillaa kesän lopusta syksyyn. Vaimo oli mummolleni joskus todennut urakastaan, että “mitä niitä kaikkia putsaamaan, pistää kompostiin ja vähän multaa päälle, se mittään huomaa”. Ymmärrettävää. Eihän kaksi ihmistä loputtomia määriä marjaa saa syötyä millään. Taisipa siinä avioliitossa käydä lopulta muutenkin jotain.

Isälläkin alkaa tässä vaiheessa kesää aina “marjastressi”, kuten hän itse sanoo. Ruokapöydässä yhtenä päivänä huviteltiin ajatuksella, että alkaisi nähdä painajaisia marjastamisesta. Kaikki saatava pakkaseen. Kaikki. Aika loppuu kesken, työtkin alkaa, marjat kypsyvät, perata, lajitella, pakastaa, keittää mehut. Isän painajainen olisi sellainen, jossa hän näkee yläkerrasta, kun puutarhasta vyöryy punainen mehu virtana alas. Isä juoksee ulos ja jokaisesta puskasta ja puusta ja pensaasta tippuilee isoja, mehukkaita marjoja, ja isä yrittää juosta ja noukkia niitä, mutta hän ei ehdi ottaa ainoatakaan käsiinsä, koska niitä tippuilee koko ajan, ja ne ovat niin kypsän mehukkaita, että murskautuvat pudotessaan maahan.

Kammottavaa.

Löysin metsästä myös vähän vattuja. Aika vähän. Viime vuonna oli takametsässä paljon. Tosin maanantaina käyn hakemassa mummolasta pensasvattua. Minä en ajatellut ottaa marjastamisesta ainakaan vielä stressiä. Olen vähän ajatellut asiasta päinvastoin.

(Minä tosiaan bloggaan marjastamisesta ja vatuista. Tähän on tultu.)

Tulin Pallakselta takaisin tiistaina, unettomien, siispä hyvin levottomien bussi- ja junamatkojen jälkeen. Pallas-Hetta -vaellus olisi ollut reitti, joka olisi kannattanut mennä, mutta koska en ollut suunnitelleet tarpeeksi pohjoisen kulkuyhteyksiä, emme menneet Hettaan saakka. Sen sijaan pyörimme Oloksen ja Pallaksen liepeillä. Seuraavaa reissua voisin suunnitella siispä hieman tarkemmin. Muitakin yllätyksiä matkan aikana tuli. Mieleeni ei esimerkiksi tullut, että lämpötila saattaisi yöllä laskea kahteen asteeseen. Teltassa oli kieltämättä hieman kylmä sinä yönä.

Mutta mitäpä noista, reissu oli joka tapauksessa mainio. Matkapäiväkirjani jäi matkustamaan johonkin junaan, mikä vähän harmittaa.

Kummallista, millainen olotila voi jäädä reissaamisen jälkeen. Sen sijaan, että olisin ollut tyytyväinen ja kaivannut ihmisiä, olo oli päinvastainen. Olen jatkanut luontoon.fi:n maanista selailua, vaikka tiedän, etten välttämättä koko kesänä ehdi juuri mihinkään enää. Mutta neljä kansallispuistoa on lähellä tiettyjä minulle strategisesti sopivia sijainteja Suomessa: Leivonmäki, Helvetinjärvi, Seitseminen, Repovesi. Ja kansallispuistothan eivät ole ainoita vaihtoehtoja.

Vaellusretket ovat kuitenkin nyt vain mukavia unelmia, joista voi haaveilla aina… kun on haaveilun aika. Kävelemisessä on jotain äärimmäisen rentouttavaa, mutta en osaa vielä sen tarkemmin kuvailla, mitä. Jokin siinä, miten kenkä tukee nilkkaa ja rinkka painaa selässä, tuntuu vain yksinkertaisen hyvältä.

En lopulta päässyt kuitenkaan mustikkaan. Keskiviikkona, jona oli tarkoitus mennä, satoi vettä taukoamatta. Ja tällä välin olen muuttanut Jyväskylän sisällä toiseen paikkaan ja käväissyt taas Helsingissä ja palannut uudelleen takaisin Jyväskylään pariksi päiväksi - lähinnä pakkaamaan. Aamulla tuli äkkilähtö melko aikaisin, juoksin ratikkaan ja junaan, ja junassa kolmessa ja puolessa tunnissa ehti kyllääntyä, kun vähien unien vuoksi ei jaksanut oikein lukeakaan.

Kävin kaupassa kaverin kanssa ostamassa toivottavasti viimeisiä tarpeita, rakkolaastareita, kuivattuja aprikooseja, mäkäräkarkotetta ja sen sellaista. Sinolin riittävyys pitää tarkistaa. Muutamia henkilökohtaisia hygieniatarvikkeita hankittava vielä. Etsittävä pelikortit. Listattava asioita varmuuden vuoksi, jotta mikään olennainen ei unohtuisi. Hydrokortisoni. Pakattava kuivaruoat erillisiin, helpottaviin minigrippeihin. Pakattava ja tarkistettava rinkan paino. (20 kiloa, ei kiitos yhtään yli.) Säädettävä rinkkaa.

Kauppareissulta tullessa kävin keinumassa erään koulun pihalla. En muista, koska olisin viimeksi ottanut niin isot vauhdit. Hyppäsin myös pituutta, vaikka hameella se oli vähän hankalaa. (Ja nyt on polvissa ruohoa ja naarmuja.) Täällä on tänään ollut aurinkoinen iltapäivä, pitkästä aikaa. Tämänhetkiset Ilmatieteen ennustukset povaavat Muonioon perjantaille sadetta ja 11 astetta. Niin ja mäkäräisiä on tietenkin niin maan perkeleesti. Ei paljon naurata, mutta ei tätä reissua nyt siirretäkään.

Eikä reissua sitä paitsi edes voisi siirtää: viikon päästä torstaina minun pitää jo olla takaisin Tampereella. Menen uudestaan lääkäriin kuulemaan verikokeiden tuloksia. Saan toivottavasti kuulla, onko mm. aivolisäkkeeni toiminnassa vai eikö. Ja että mitä seuraavaksi.

Kello alkaa olla jo tarpeeksi. Olen kirjoittanut kammottavia kirjoituksia Huonon Kirjallisuuden Seuran (R.I.P.) malliin blogiin, johon en ainakaan vielä kehtaa pistää linkkiä, mutta jonka ideana on suoltaa maailmaan huonoja, tylsiä, vastenmielisiä, epätyydyttäviä tarinoita, runoja ja mitä tahansa. Ja niitä tulee paljon, jatkuvasti. Huomasin äsken kirjoittaessani, etten ihan pystynyt kirjoittamaan tarkkaa kuvasta pedofiliasta, mikä lienee lähinnä todella hieno asia.

Mutta niin, kello alkaa olla paljon, huomenna on tekemistä. Ikkunasta näkyy kellertävä taivaanranta ja kerrostalot, marketin seinä ja katuvalot. Kämppis - joka muuten sattuu olemaan Ville, kyllä, entinen poikaystäväni! - ei ole kämpillä, joten olen viettänyt illan yksikseni juomalla kahvia ja syömällä cappucino-jäätelöä, kirjoittamalla niitä hirveitä tarinoita, kuuntelemalla musiikkia ja irkkaamalla. Mikäs tässä ollessa. Moni asia voisi olla paremmin (maailmassa, pentele), mutta moni asia on juuri nyt myös ihan hyvin.

Mustikoita siis tänä vuonna on. Jumituin takapihan metsään noin kolmen neliömetrin alueelle toissapäivänä, koska niitä vain oli ja oli ja oli! Huomenna tai torstaina on mentävä kunnon ämpärin ja poimurin kanssa. Kannattaa mennä, vaikkapas piirakka-ainekset saa hetkessä varmaan melkein mistä tahansa. Mansikoita en taida tänä vuonna hankkia, ne ovat hinnoissaan, ainakin Pälkäneen seudulla. Ja sitä paitsi sato tuli ajoissa ja jäljellä on enää jälkipoiminta, johon en edes ehdi. Vadelmia ei takametsään taida tänä vuonna tulla, koska parina edellisvuonna on tullut ja puskat kaikkoavat. Mummolasta saan kuitenkin pensasvattua jonnin verran. Tyrnejä porukoiden pihaan tullee tänäkin vuonna jos ei kymmeniä, niin parikymmentä litraa ainakin. Viinimarjoja tietenkin. Puolukoita aion.

Mitä vielä keksisin?

Eilen yöllä valvoin neljän kiepeille, koska terveydentilani oli huono ja olin VIHAINEN. Käytin katkeraa vihaani ja raivoani hyödyksi: menin cdon.comiin ja tilasin viisi levyä. Aamulla soitin vihdoin lääkärille ja sain peruutusajan tälle päivälle. Oletin ajan menevän elo- syyskuulle, enkä ole henkisesti ollenkaan valmistautunut tähän. Eli aika siis panikoida!

Tänään oli taas aika vaihtaa maisemia ja palata takaisin Pirkanmaalle. Junailin itseni Helsingistä Hämeenlinnaan asti ja Hämeenlinnasta oli tarkoitus peukuttaa itseni Pälkäneelle. Kävelin viisi, kuusi kilometriä Hämeenlinnan rautatieasemalta Pälkäneentielle, johon jäin kaiteelle istumaan rinkka selässä ja aurinko silmässä. Ja pentele, siinähän istuin.

Paikka oli hyvä (no ok, 80 km/h -rajoitus, mutta tien vieressä kulki pitkälle levennetty reunus ja minut näki kaukaa), sää oli mainio, autoja kulki paljon, minua on vain yksi ihminen eikä tavaraakaan ollut kuin rinkallinen. Yksi mies virnuili ja tervehti, yksi huitoi vihaisen näköisenä (mysteeristä) ja muuta ei tapahtunut. Perse, lopulta luovutin, kun oli jo nälkäkin, ja soitin isi isi tule hakemaan. Ja kun olin soittanut, meni kaksi minuuttia ja vanha paku nappasi minut kyytiin. Isä kahden lapsensa kanssa matkalla kalastuskisoihin lähiseudulle. Sain siis vain lyhyen kyydin, joten isi lopulta tuli hakemaan kuitenkin. Mutta kyyti oli tosi mukava ja harmitti, etten saanut enempiä tuntemattomia kyytejä. Ehkä myöhemmin.

Joka tapauksessa nyt olen taas perillä hetken aikaa jossain. Tänään tai huomenna aion aloittaa hieman retkimuonaan liittyviä kokeiluja, tänään ehkä yritän kehittää jonkinmoisen gluteenittoman lettutaikinan. Olettaen siis, että jaksan kohta kapustautua kauppareissulle ja sitten vielä illemmalla kokkailla - olen noussut ylös viideltä aamulla.