Ja me huudamme perään “heippa!”
Filosofian opiskelu on mielenkiintoista muustakin syystä kuin pelkästään opiskelun vuoksi. En tiedä, minkälaista tavallisen yliopiston helmoissa on olla, mutta Avoin ansaitsee kiitokset siitä, että siellä opiskellessa haluaa oikeasti oppia oppimisen ja sivistyksen vuoksi. Kaukana siis siitä, mihin vaikkapa lukiossa pyrittiin. Toinen kiitos tulee siitä, että opiskelu on rauhallista ja omaehtoista - ei minkäänlaisia menestymis- eikä varsinkaan pätemispaineita. Lukupiireissä ja luennoilla käy ihmisiä aivan eri elämäntilanteista, jotka ovat eri ikäisiä, eri ammateista, ja joilla on täysin erilaisia tavoitteet ja näkökulmat elämään ja filosofiaan.
Olen tässä opiskelujakson aikana vähän enemmän tutustunut kahteen muuhun filosofian opiskelijaan, jotka ovat käyneet suurin piirtein kaikilla samoilla kursseilla kanssani. Molemmat heistä ovat aikuisia, heillä on koulutus ja ammatti. Aivan muutamien viikkojen sisällä toinen heistä on alkanut puhua, kuinka järjettömäksi meno hänen työpaikallaan on mennyt. Hän on töissä suuressa (ja tällä hetkellä myös menestyvässä) yrityksessä, käsittääkseni jonkinlaisessa esimiesvirassa. Irtisanoutumispaketteja tarjotaan kaikille, jotka “edes vähänkään ovat miettineet siirtymistä muualle”. Eli suomeksi: jos ette itse irtisanoudu nyt, niin teidät irtisanotaan myöhemmin. Huonommilla eduilla. Tarkoituksena on saada yhtiön osakkeet nousuun keinotekoisesti, näyttää hyvältä ulospäin.
Puhuimme siitä (tai minä kokemattomana enemmän kuuntelin), kuinka tuntuu siltä, että kaikenlainen eettinen toiminta on työ- ja yritysmaailmasta kadonnut. Työntekijyyttä tai henkilökohtaista osaamista ei arvosteta, raha ja kustannussäästöt määrittävät kaiken toiminnan. Yritykset hakevat valtiolta tukea voidakseen perustaa Suomeen tehtaan, jotta myöhemmin sitten voivat alasajaa sen ja perustaa vastaavan tehtaan Aasiaan. “Kilpailukyky” on taikasana, joka pakottaa (niin juuri, taas on pakko) tekemään sitä ja tätä ja tuota. Jäimme miettimään sitä, minkälainen on se kilpailukyky, joka jättää Suomen työttömäksi. Myös se oli meistä kummallista, että moinen toiminta on todella sallittua, varsinkin, kun on selvää, ettei puhuta mistään parista yhtiöstä ja pienistä summista. Siitä ei sakoteta. Siitä ei edes valiteta (paitsi ruokakeskusteluissa). Näyttääkin siltä, että myös Suomessa eikä vain isossa maailmassa yritykset ovat koskemattomia, Pyhiä. Joko ei uskalleta, haluta tai pystytä kyseenalaistamaan niiden toimintaa tarpeeksi väkevästi. Ja totta kai jokainen meistäkin haluaa vielä vähän enemmän kaikkia kivoja tuotteita vielä vähän halvemmalla. Kuka ne meille valmistaisi? Tämä on outo maailma. Itseäni lisäksi katkeroittaa sekin, että yritysten liikehdinnät merkitsevät kasvavia ympäristötuhoja, kun eri maankolkista tuotteita rahdataan tuotteita edestakaisin. Eikä siitäkään sanota mitään.
Sattui taas sopivasti olemaan Hesarissa artikkeli, joka etäisesti koskee aihetta, “Nopeammin, enemmän, halvemmalla”. Artikkeli kertoo Nokian alihankkijoiden tilanteesta, ja muutoksista viime vuosina. “Kasvua maailmalla, karsimista Suomessa” -otsikon alla lukee mm. tällaista: “Samalla kun Nokian alihankkijat perustivat tehtaita Intiassa ja Kiinassa, Suomessa työpaikat vähenivät.” Ja kun kysytään, onko irtisanomisille mitään vaihtoehtoja: “‘Emme olisi suurin matkapuhelinlaturien valmistaja, jos emme olisi tehneet näitä siirtoja’, sanoo Salcompin toimitusjohtaja Mats Eriksson. Salcomp irtisanoi runsaat kaksi vuotta sitten kolme neljäsosaa Suomen-henkilöstöstään”. “Jos emme ole kilpailukykyinen, pienenemme entisestään.” Kilpailukykyinen, missä? Kuka on?
Yhtiöiden koskemattomuutta mielestäni kuvastaa se, että nämä asiat, joista nyt kirjoitin, ovat tuttuja varmaankin suurin piirtein jokaiselle. Eli kirjoitin väärin kappaletta aiemmin, kyllä näistä asioista jossain puhutaan. Mehän tiedämme nämä asiat. Me myös tiedämme, tai ainakin epäilemme, näiden asioiden eettisyyttä. Minä olen melko varma, etteivät ihmiset yleensä hyväksy tällaista vääryyttä, joka heijastuu niin moneen paikkaan, ei vain suomalaisiin. Lisäksi luulen, että ainakin osa meistä olisi jopa valmis tekemään asialle jotain (ellemme satu olemaan yhtiöiden johtajia, joiden on pakko tehdä kaikenlaista). Ja ellei riskinä nähtäisi oman hyvinvoinnin hirvittävää romahdusta. Osa tietenkin boikotoi, mutta se on pieni lohtu, liian pieni liike. Varsinkin, kun pitäisi suurin piirtein boikotoida kaikkea. Tällä kaikella yritän nyt tarkoittaa sitä, että kontrolli on hävinnyt. Se on lakannut olemasta, jättänyt meidät. Ilmiöistä tulee koskemattomia ja “joku muu” jossain määrittelemättömässä tilassa hallitsee.
***
Työmaailmasta on hieman omituista puhua minun, joka olen ollut vain muutamissa määräaikaisissa työpaikoissa ja etsin vielä koulutustakin. En koskaan ole epäillyt, ettenkö juuri minä omassa tulevaisuudessani saisi työpaikkaa. Vielä vähemmän olen epäillyt, että minut voitaisiin irtisanoa siitä tulevasta työpaikastani. Ehkä olen aina ollut jollain tapaa naiivi. Tai, itse asiassa kysymys on luullakseni siitä, että minulla ei ole tapana syvällisesti murehtia tämänkaltaisista asioista. Niihin en voi vaikuttaa.
Asiaan liittyen vielä, vaikka teksti käykin pitkäksi. Käyn vielä työkkärin järjestämää valmennuskurssia ja siellä sattumoisin käydään aika paljon läpi myös työnhakemiseen ja työ-/yritysmaailmaan liittyviä asioita. Minusta on mukava käydä kurssilla. Pidän niistä ihmisistä. Mutta se kurssissa on minulle silmiinpistävää, kuinka työelämää ja työhön hakemista käsitellään. Työhön hakeminen on itsetuntoon ja itseluottamukseen läheisesti liittyvä prosessi, johon valmistaudutaan henkisesti ja fyysisesti. Sitä varten opetellaan valmiiksi sellaisia asioita, joita työhön palkkaajat haluavat haastattelussa kuulla. Ensi viikolla meille opetetaan puhelinkäyttäytymistä. Välillä kirjoitetaan omia vahvuuksia ja heikkouksia (joista ei pidä käyttää sanaa “heikkous” vaan “kehittämisalue”), muokataan niitä, tehdään simulaatioharjoituksia (jotka minusta tosin ovat aina hauskoja) ja annetaan palautetta. Ja niin edespäin.
En tarkoita, että kurssin vetäjissä olisi jokin “vika”. Itse asiassa he ovat sympaattisia ja ehdottoman hyväntahtoisia. Heillä on epäilemättä tärkeimpänä tavoitteena tiedottaa ja valaa meihin kurssilaisiin itseluottamusta. Se on hyvä ja hieno asia. Mutta toiminta kokonaisuudessaan kuvastaa sitä, kuinka työelämään suhtaudutaan nykyään. Kyse ei ole ihmisen yhdestä perustarpeesta, eli työstä, vaan selviytymisestä. On pakko muokata itseänsä, on pakko tiedostaa itsessään huonot (ja hyvätkin) puolet, on oltava valmis muuttumaan, mukautumaan, sopeutumaan, olemaan kohtelias, olemaan miellyttävä, elehtimään oikein, käyttämään oikeita sanoja - aina sen mukaan, mitä tilanne vaatii.