Pari sanaa koulutuspolitiikasta
Meni perjantaina yli puolen yön, kun äidin kanssa juttelimme taas kerran kasvatus- tai tällä kertaa oikeastaan koulutuspolitiikasta. Sunnuntaina äiti toi minulle luettavaa ja lueskelin siis artikkeleja koulutuspolitiikkaa käsittelevästä kirjasta. Mielenkiintoinen opus, voisi yrittää joskus lukea kokonaan.
Koulutus on siitä mielenkiintoinen aihe, että se ilmentää hyvin yhteiskunnan arvokäsityksiä. Eikä pelkästään ilmennä, se myös luo niitä. Jyrki Hilpelä kirjoitti kirjassa artikkelin otsikolla “Uusliberalistisen koulutuspolitiikan aatteellinen tausta”. Hän näkee tämän hetken koulutuspolitiikan lähteneen nousuun Margaret Thatcherin hallituskaudella. Hilpelä vertaa tämänhetkistä uusliberalistista (koulutus)politiikkaa olemassaolon taisteluksi, koska atomisoitunut yhteiskunta määrittelee jokaisen yksilön itsenäiseksi ja vastuulliseksi yrittäjäksi. Toisin sanoen Darwinin lait pätevät. Uusliberalismin ongelma on se, että sen lähtökohta, eli vapaus, on määritelty varsin kummallisesti. Kyse on muodollisesta, ei todellisesta vapaudesta. Nähdäkseni vapaa markkinatalous on tästä hyvä esimerkki: periaatteessa markkinat ovat kaikille vapaat, mutta käytännössä on selvää, että markkinoille kykenevät vain suurimmat. Tällainen vapaus ei ole kovinkaan tasa-arvoista vapautta.
Satuin juuri viikko sitten (16. päivä) lukemaan Helsingin Sanomien mielipidepalstalta tekstin, jonka oli kirjoittanut kasvatussosiologian professori Ari Antikainen. Hän oli huolissaan siitä, että peruskoulussa on otettu taas käyttöön tasokurssit. Ne lisäävät hänen mukaansa eriarvoisuutta yhteiskunnassa (sillä silloin oppilailla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia oppia ja jatkokoulutusmahdollisuudet rajoittuvat). Tätä on uusliberalistinen koulutuspolitiikka, yhtenä täsmäesimerkkinä. Koulutus Suomessa on ylipäätään muuttunut vuosien varrella “kansan sivistämisestä” kansainvälisen kilpailun valmennusrääkiksi. (Tästä aiheesta kirjoitti Joel Kivirauma: “Kansainvälistymisen pakot: kohti eriarvoistavaa koulutuspolitiikkaa”.) Koulutus keskittyy potentiaalisesti lahjakkaisiin oppilaisiin ja korostaa huippuosaamista ja kilpailua. Huvittava yksityiskohta on tässäkin se, kuinka Suomessa aina koetaan kaikki ulkopuolelta tuleva vaikutus “pakoksi” ja “välttämättömyydeksi”. Suomen on ollut “pakko” pärjätä koulutuskilpailussa, joten (eräs tutkimusta varten haastateltu sanoi tämän) Holkerin hallitus lisäsi huippuihin satsaamista ja luonnontieteiden ja tekniikan määrää. Tähän liittyy myös koulujen (lähinnä lukioiden, uskoisin) eriarvoistuminen, pakollinen imagonrakentaminen, koulujen vertailut jne. (Jos jaksan, kirjoitan myöhemmin tunnustuskirjoituksen ja jatkon tästä aiheesta.)
Näistä asteittaisista koulutukseen liittyvistä päätöksistä käytti joku tyyppi (en kirjoittanut nimeä ylös, en valitettavasti muista) ilmaisua “hidden educational policy”. Muutokset tehdään vähitellen ja pienin askelin, jolloin ei nähdä, että lopulta kokonaiskuva on jotain aivan muuta. Lisäksi sellaisilla näennäisen neutraaleilla päätöksillä, kuten esim. luonnontieteiden suosimisella jonkun muun aiheen kustannuksella, on valitettavasti seurauksia myös toiseen suuntaan, eli yksilöiden asenteisiin. Vedän nyt yksityiskohtia pois, sillä tämä on julkinen kirjoitus, mutta “osaamattomien” ja vähäosaisten/alempien yhteiskuntaluokkien (ja näiden kahden kategorian välillä tulee olemaan läheinen yhteys tulevaisuudessa) arvostus vähenee, syntyy jopa säälimätön asenne heikkoutta kohtaan. Pelottavaa mielestäni on se, että mieleen tulee nopeasti analogioita natsismiin. Nyt etsitään puhdasta, tehokasta ihmislajia, joka voi vastata Jari Sarasvuon vaateisiin ja kilpailuttaa oman persoonansa ja antaa itsestään kaiken Koneistolle.
Okei, nyt alkoi kuulostaa liian pahalta. Olen jo maininnut sanat uusliberalismi ja natsismi ja nyt vielä Jari Sarasvuo.
Koulutus on hyvinvoivan yhteiskunnan perusta, ja sillä on niin kauaskantoisia seurauksia, että ihmisten valaiseminen asian suhteen olisi tarpeellista. Ongelma voi jostakin (ainakin tämän minun kirjoitukseni perusteella) tuntua triviaalilta tai jopa paradoksaaliselta, koska yhtäaikaa on selvää, että älykkyyden ja koulutuksen arvostus yhteiskunnassamme menee yli, ja kuitenkin ettei ole ollenkaan tarkoituksenmukaista kouluttaa kaikkia yhtä pitkälle. Kysymys on kuitenkin siitä, että esimerkiksi tasoryhmät peruskoulussa muuttavat koko peruskoulusysteemin tarkoitusta. Jokainen suomalainen joutuu käymään peruskoulun, ja vieläpä hyvin herkässä ikävaiheessa, joten sen sisältämät eettiset arvostukset eivät ole tyhjänpäiväisiä. Jäljet tulevat myöhässä.